perjantai 22. syyskuuta 2017

EU-päätös on velvoite, ei voitto


Elinkeinoministeri Mika Lintilä ilmoitti viime kesänä, että jos Euroopan unionin päätös metsänielujen suhteen on Suomelle kielteinen, valtio voi hankkia rahalla ne päästöoikeudet, mitä lisääntyvä metsien käyttö tuossa tapauksessa edellyttäisi. Lausunto sai aikaan omituisen myrskyn vesilasissa.

Muun muassa jotkut vihreät poliitikot kiivailivat, että Suomi ei voi tällä tavalla tukea eurooppalaisen politiikan vastaista toimintaa. Vähemmälle huomiolle jäi, että valtiolla ei liene muutakaan mahdollisuutta kuin maksaa.

Valtio ei voi sen kummemmin lisätä kuin vähentääkään metsien käyttöä, se voi vain kannustaa. Ja jos unionilta tulee sakot, valtio maksaa.

Vai voisiko valtio kieltää puukaupat? Keneltä? Moinen johtaisi vuorenvarmasti niihin kuuluisiin perustuslaillisiin ongelmiin: miksi sinä saat myydä puuta mutta minä en?

Kieltäisikö valtio teollisuuden ostaman puun käytön? Mitenkähän se sen voisi tehdä?

Yhden, ehkä toimivan ehdotuksen olen kuullut. Valtio voisi maksaa metsänomistajalle siitä, että hän viivästyttäisi päätehakkuuta.

Siinä vaan jää äkkiä pää vetävän käteen. Jos vuotuisista kahden miljardin euron puukaupoista siirrettäisiin vaikka kymmenesosa kymmenen vuoden päähän, merkitsisi se kolmen prosentin korkotasolla valtiolle 60 miljoonan euron laskua.

Sama pitäisi tehdä seuraavana vuotena. Kenties seuraavanakin. Päästöoikeuksien hinnaksi mainittu 300 miljoonaa euroa olisi käytetty aika pian.

Tämä ei kuitenkaan merkitse, että Euroopan unionin päätös asiassa olisi merkityksetön. Siis lopullinen päätös.

Kuten tiedetään, viime keskiviikkona tuli vasta välipäätös. Ja vaikka lopullinen päätös olisi minkälainen, henkselien paukutteluun ei ole aihetta.

Jos unioni päätyy rajoittamaan metsien käyttöä, ongelma on siis suomalaisen veronmaksajan. En kuitenkaan ole kuullut Veronmaksajain keskusliiton huolehtivan tästä, metsäalan sen sijaan sitäkin enemmän.

Kuitenkin, etenkään vientiteollisuus, kuten metsäteollisuus, ei mitenkään voi toimia tavalla, joka on ristiriidassa sen kotimaan – tässä tapauksessa Euroopan unionin – demokraattisesti valitun hallinnon päättämän politiikan kanssa. Tämä hyydyttäisi aivan varmasti metsäteollisuuden, alkaen investoinneista.

Jos unioni taas sallii Suomen lisätä hakkuitaan, metsäala on kovan haasteen edessä. Silloin on näytettävä, että olemme lupaustemme mittaisia.

On luotava metsiimme ennen näkemätön hiilinielu vuoden 2050 jälkeen – siitäkin huolimatta, että nielu vähenisi lähivuosina. Mutta on myös pystyttävä luomaan uusia metsätuotteita, jotka ovat pitkäikäisiä ja perustuvat muuhunkin kuin sahaamiseen.

On tarjottava vaihtoehto nykytekstiileille, on opittava tekemään kangasta puusta ympäristön kestävällä tavalla. On opittava tekemään läpinäkyviä ja kestäviä pakkauksia puusta. On opittava korvaamaan teräs ja muovi puulla. Ja paljon muuta.

Lupaus on aivan omaa luokkaansa. Metsäala ei ole koskaan vielä ottanut tällaista vastuuta harteilleen.

En epäile, etteikö tässä onnistuta. Mutta ei henkseleitä paukuttelemalla, vaan kovalla työllä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 15.9.2017.

tiistai 29. elokuuta 2017

Kun tiede alistettiin julkilausumille


Niin sanotun Bios-ryhmän edustaja Antti Majava kirjoitti elokuun alussa Politiikasta-verkkolehteen artikkelin metsäbiomassan käytöstä (On aika siirtyä suunnitelma B:hen, luettu 25.8.2017). Kirjoitus on jatkoa tiedeyhteisön nimissä käytävään kampanjaan metsäbiotaloutta vastaan.

Kampanjan keskeisiä vaatimuksia ovat hakkuiden pitäminen ennallaan ja metsäteollisuuden suuntaaminen pitkäikäisempiin ja kestävämpiin tuoteisiin. Nämä ovatkin hyviä tavoitteita.

Politiikasta on Valtiotieteellisen yhdistyksen verkkolehti. Se haluaa tehdä tutkimuksesta ymmärrettävää, kiinnostavaa ja hyödyllistä. Se haluaa parempaa julkista keskustelua.

No hyvä, tässä tulee ainakin keskustelua.

Bios-yhteisön vetämä ja tiedeyhteisön nimissä käytävä kampanja pantiin alulle maaliskuun lopussa julkaistulla 68 tutkijan adressilla, jossa vastustettiin metsien käytön lisäämistä. Sitä esitellään edelleenkin, ja nyt siis myös Politiikasta-julkaisussa, ”tutkijayhteisön” kannanottona.

Majava käy kirjoituksessaan läpi lukuisia selvityksiä, jotka hänen mielestään tukevat adressia. Ilmastopaneelin selvityksen, jonka mukaan keskeiset tutkijat ovat yksimielisiä metsien käytön ilmastovaikutuksista, Majava kuitenkin kuittaa sanomalla, että se vahvistaa muiden selvitysten viestiä. Todellisuudessa se tekee päinvastoin.

Tämän selvityksen mukaan tutkijat hyväksyvät esimerkiksi seuraavat väittämät:

Talousmetsien puuntuotantoa voi lisätä metsähoidon keinoin, mutta lähimpien vuosikymmenien aikana ei pystytä lisäämään merkittävästi runkopuun nettokasvua. Merkittävä lisäys on odotettavissa vasta 2050-luvulla ja sen jälkeen.

Hakkuiden ja puunkorjuun lisääminen pienentää Suomen metsien hiilinielua ja metsien hiilivarastoa vähintään vuosikymmeniksi eteenpäin verrattuna tilanteeseen, jossa niitä ei lisätä.

Suurimmat ilmastohyödyt puunkäytöllä saavutetaan puupohjaisilla pitkäikäisillä tuotteilla, joiden hiilisisältö pystytään pitämään pitkään käytössä ja jotka korvaavat elinkaarivaikutuksiltaan suuripäästöisiä tuotteita.

Pitkällä aikavälillä fossiilisten polttoaineiden korvaaminen metsäenergialla tuottaa ilmastohyötyjä, mikäli fossiilisten korvautuminen on pysyvää, metsämaa säilyy metsänä ja metsien kasvu pysyy ennallaan tai kasvaa tulevaisuudessa.

Metsien eri käyttömuodoille kuten puuntuotannolle, hiilensidonnalle, suojelulle ja virkistyskäytölle asetetut tavoitteet kilpailevat keskenään, eikä tavoitteita voida todennäköisesti saavuttaa samanaikaisesti.

Merkittävä metsien hakkuiden lisääminen voi johtaa metsäluonnon monimuotoisuuden selvään heikkenemiseen, ellei asiaa oteta huomioon riittävästi metsänhoidon käytäntöjen ja suojeluverkoston toteutuksessa.

Näistä väittämistä yksikään ei ole ristiriidassa Suomen nykyisen biotalouspolitiikan kanssa. Pikemminkin päinvastoin: useat väittämistä ovat suorastaan samoja kuin biotalouspolitiikassakin.

Oleellinen kysymys sen sijaan on, kuinka metsäala voi kehittää uusia tuotteita, jos metsien käyttöä ja sitä myöten metsäteollisuutta rajoitetaan. Jos näin tehdään, mistä metsäteollisuus hankkii sen kannattavuuden, jonka varassa tutkimusta voi rahoittaa?

Ovatko metsäbiotalouden ahdistajat tulleet ajatelleeksi, mitä menetetään, jos metsien käytön tuomia mahdollisuuksia ei saada käyttöön? Otan vain yhden esimerkin: jos voisimme tehdä kaikki vaatteemme puusta, paljonko maatalouden aiheuttamat ympäristöongelmat vähenisivät, paljonko peltoja voitaisiin siirtää puuvillan tuotannosta ruoan tuotantoon?

Majava kirjoittaa, että Suomen biotaloussuunnitelmia ovat kannattaneet vain metsäala sekä tietyt poliitikot ja ministeriöt. Sitä hän ei tietenkään sano, että joukkoon kuuluu myös lukuisia tutkijoita. Omalla kannallaan olevia Majava ei luettele, sillä tämä lista olisi edellistäkin lyhyempi.

Ympäristölobbyn mielestä se olen kuitenkin minä, joka näin sanoessani syyllistyn tutkijayhteisön vähättelemiseen. Noinkohan?

Edustaako 68 tutkijaa tutkijayhteisöä? Yksin Professoriliitossa on 2500 jäsentä. Väitelleiden tutkijoiden määrä on moninkertainen.

Edustaako adressi metsäntutkimusta? Kävin kaikki allekirjoittajat läpi ja selvitin heidän tutkimusalansa niin hyvin kuin pystyin. Linkki selvitykseen löytyy tämän kirjoituksen lopusta.

Allekirjoittajien tutkimusalasta on adressissa kerrottu kovin vähän. Ajoittain vaikuttaa, kuin tietoa jopa pantattaisiin. Se vaikuttaa tarkoitushakuiselta, niin kaukana joidenkin allekirjoittajien tutkimustyö on metsäbiomassoista.

Tuntien suomalaisen keskustelukulttuurin on kuitenkin heti lisättävä: en missään nimessä vastusta kenenkään oikeutta sanoa mielipidettään metsien käytöstä. Mutta sitä vastustan, että esitetään mielipiteitä metsien käytön ja ilmastonmuutoksen suhteista ikään kuin asiantuntijana, jos tutkijan työllä ei ole mitään tekemistä näiden asioiden kanssa.

Siis, edustaako adressi metsäntutkimusta? Mahdollisimman laveasti tulkiten allekirjoittajista 12 on metsäntutkijoita. Yksin Luonnonvarakeskuksessa heitä on monikymmenkertainen määrä.

Entä edustaako adressi biologiaa? Biologeja allekirjoittajissa on 29 ja osa heistä on tutkinut metsääkin. Silti pystyn oikopäätä luettelemaan lukuisia, vähintään yhtä arvostettuja ja todella metsää tutkivia biologeja, joiden nimi ei ole listalla.

Mitä mieltä he ovat asiasta? Sitä ei voi kysymättä tietää. Toki he saattavat olla myös sitä mieltä, että tällaiset vetoomukset eivät edistä tutkimusta, vaan jotakin aivan muuta.

Metsäntutkijoiden puutteen adressissa Majava kuittaa käymällä niiden tutkijoiden kimppuun, jotka ovat arvostelleet adressia ”voimakkain sanankääntein”. Hetkeksikään Majavalle ei tule mieleen, että olisiko näihin sanankäänteisiin joku syy.

Ei, ympäristölobby ei näe malkaa omassa silmässä, se ei tee virheitä. Virheet ovat aina muiden heiniä. Näihin asti Majavan kirjoituksesta ei ole saatu korjattua edes sitä virhettä, että Eija-Riitta Korhola ei ole Euroopan parlamentin jäsen.

Silti kysyisin, mitä mahtoivat kokeneet metsäntutkijat miettiä, kun adressin allekirjoittajista löytyy muun muassa laiduntavien äyriäisten käyttäytymisekologian ja merikasvien ja kasvinsyöjien vuorovaikutuksen, sekä luonnonpopulaatioiden väripolymorfian kehityksen ja säilymisen ja ekologisen immunologian tutkijat.

Voitaisiinko kuvitella, että metsäntutkijat allekirjoittaisivat vetoomuksen, jossa otettaisiin kantaa laiduntavien äyriäisten käyttäytymisekologian tai luonnonpopulaatioien väripolyformian tutkimusten pätevyyteen? Kuka sen ottaisi tosissaan? Ottaisiko Bios-yhteisö?

Ja taas, sankean kritiikkinsä keskeltäkään Majava ei kanssa-ajattelijoidensa tavoin kykene esittämään vaihtoehdoksi mitään muuta kuin sitä, mitä metsäala nimenomaan tavoittelee ja koko ajan tekee: pitkäikäisiä ja kestäviä biotalouden tuotteita.

Mitä tulee metsien polttamiseen biotalouden merkeissä, tiedoksi nyt ja taas kaikille: kotitarvepuun lisäksi kukaan ei aio kaataa yhtäkään puuta siksi, että se voitaisiin polttaa. Polttoon menee vain se sivutuotepuu, mille ei löydetä parempaa käyttöä.

Parempia käyttöjä etsitään kaiken aikaa, mutta sitä työtä ei tee Bios-yhteisö, vaan metsäsektori. Bios-yhteisö taas yrittää kampittaa tätä työtä.

Bios-yhteisön harjoittamaa kampitusta rahoittaa Koneen säätiö. Saman säätiön hallituksessa istuu Jyväskylän yliopiston ekologian professori Janne Kotiaho, joka on allekirjoittanut adressin ja veti sen julkistamistilaisuuden.

En epäile hetkeäkään, etteikö Majavakin näitä esille nostamiani asioita ymmärtäisi, onhan hänkin sentään maisteri. Nimittäin kuvataiteen.

Kirjoitusta on korjattu 29.8.2017: metsäntutkijoiden luku on nostettu 11:sta 12:een ja biologien luku vähennetty 30:sta 29:een, syystä, joka kerrotaan alle linkitetyn kirjoituksen perässä.

Selvitys 24.3.2017 julkaistun tutkija-adressin allekirjoittajien tutkimusaloista löytyy täältä.

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus –lehdessä 25.8.2017. Siinä kirjoitin, että adressin allekirjoittajista 31 on biologeja. Luku muuttui 30:een, kun tarkastelin listaa tarkemmin.

Tutkija-adressin 21.3.2017 allekirjoittajat


Allekirjoittajat on ryhmitelty metsäntutkijoihin, jollaisiksi on hyväksytty myös metsää tutkivat ekologian tutkijat sekä metsän ja ilmakehän vuorovaikutusta tutkivat tutkijat, biologeihin ja muihin. Ryhmittely ei ole täydellinen, vaan kahteen ensimmäiseen ryhmään on pyritty ottamaan kaikki, jotka sinne suinkin voisivat päästä.

Jokaisen allekirjoittajan kohdalla ensimmäinen rivi on suoraan adressin tiedoista. Muut, kursivoidut tiedot olen hankkinut itse etsimällä tietoa verkosta lähinnä maallikon keinoin. Ensisijaisesti olen etsinyt sitä tietoa, mitä allekirjoittajat ovat itse itsestään kertoneet.

Ryhmittelyssä voi olla virheitä, koska monet tutkijat kertovat työstään kovin vähän. Kaikista allekirjoittajista en ole löytänyt tietoa ollenkaan. Ryhmittelun tarkoitus ei kuitenkaan ole olla lopullinen tuomio eikä arvostella ketään, vaan avoimesti kertoa, miten olen päätynyt tuloksiini.

Ryhmittelyn lopussa on vielä kerrottu Bios-ryhmän jäsenten taustoista.

Metsäntutkijat:

Frank Berninger, Associate Professor Applied Forest Ecology, PhD
Jaana Bäck, professori
- metsien ja ilmakehän vuorovaikutus
Tuomo Kalliokoski, tutkijatohtori, MMT
Jari Kouki, professori
- metsäekologia
Liisa Kulmala, MMT
- metsätalous
Timo Kuuluvainen, yliopistonlehtori, MMT, metsäekologian dosentti
Tapio Linkosalo, MMT
Anna Lintunen, MMT
Lauri Mehtätalo, apulaisprofessori, metsäbiometrian dosentti
Annikki Mäkelä, professori
- metsänhoitotiede
Eero Nikinmaa, professori (emeritus)
- metsätiede, menehtynyt 17.3.2017
Timo Pukkala, professori, MMT
- maatalouskasvien, maaperän ja ympäristön tutkimus
12

Biologit:

Heidi Björklund, FT
- linnut
Patrik Byholm, ekologian ja evoluutiobiologian dosentti
Jari Haimi, dosentti
- maaperäekologia, ekotoksikologia, selkärangattomat
Panu Halme, luonnonsuojelubiologian dosentti
Jussi Heinonsalo, akatemiatutkija, mikrobiologian dosentti
Toini Holopainen, ekologisen ympäristötieteen professori
Janne I. Hukkinen, ympäristöpolitiikan professori
Veijo Jormalainen, professori
- biologian laitos, Turun yliopisto, laiduntavien äyriäisten käyttäytymisekologia, merikasvien ja kasvinsyöjien vuorovaikutus
Patrik Karell, biotalouden erikoistutkija, ekologian ja evoluutiobiologian dosentti
- luonnonpopulaatioiden väripolymorfian kehitys ja säilyminen, ekologinen immunologia – isäntälajin fysiologian ja taudin ekologian vuorovaikutus, saalistajan ja saaliin vuorovaikutus, life history evolution
Anne Kasurinen, akatemiatutkija
- maatalouden kasvien, maaperän ja elintarvikkeiden tutkimus
Saana Kataja-Aho, FT
- soveltava ekologia, maaperäekologia
Minna Kivimäenpää, ympäristöekologian dosentti
Matti J. Koivula, yliopistotutkija, ekologian ja luonnonsuojelubiologian dosentti
Atte Komonen, maa- ja metsätaloustieteen tohtori
- biodiversiteetti, luonnonsuojelubiologia, metsäekologia, makroekologia, hyönteiset
Erkki Korpimäki, professori
- ekologia, eläintiede, evoluutiobiologia
Raine Kortet, professori
- ekologia, evoluutiobiologia, limnologia
Janne Kotiaho, ekologian professori
Andreas Lindén, erikoistutkija, ekologian ja evoluutiobiologian dosentti
Sirkku Manninen, ympäristöekologian dosentti
Annamari Markkola, kasvi- ja maaperäekologian dosentti
Sanna Mäkeläinen, FT
- ekologia, evoluutiobiologia
Mikko Mönkkönen, professori
- biodiversiteetti, ekologinen taloustiede, luonnonsuojelubiologia, maisemaekologia, yhteisöekologia
Pekka Niemelä, professori (emeritus)
- biodiversiteetti- ja ympäristötutkimuksen professori emeritus, ekologian, metsäeläintieteen, metsähistorian ja metsäpatologian asiantuntija
Kai Norrdahl, professori
- Turun yliopisto, biologian laitos
Otso Ovaskainen, professori
- ekologia, evoluutiobiologia, matemaattinen biologia
Markus Piha, FT
- ekologia, evoluutiobiologia
Anna Maria Pirttilä, yliopistotutkija, dosentti, FT
- kasvitiede, molekyylibiologia, mikrobiologia
Teemu Tahvanainen, yliopistonlehtori, dosentti
- kasvitiede, biostatistiikka, ekologia
Päivi Tiiva, FT
- ekologia
29

Muut:

Eeva Berglund, ympäristöpolitiikan ja kaupunkitutkimuksen dosentti
Yrjö Haila, ympäristöpolitiikan professori (emeritus)
Nina Janasik-Honkela, tutkijatohtori, FT
- yhteiskuntatieteilijä
Pekka Jokinen, professori
- Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulu, ympäristöpolitiikka
Kaisa Korhonen-Kurki, ympäristöpolitiikan dosentti, VTT
Markus Kröger, yliopistonlehtori, dosentti
- kehitysmaatutkimus, valtio-oppi, hallintotiede
Markku Kuitunen, ympäristötieteen professori (emeritus)
- ympäristötiede, ympäristövaikutusten arviointi ja hallinta, ympäristö- ja maisemaekologia, luonnonsuojelubiologia, maankäytön suunnittelu, ympäristöasenteet, paikkatietosovellukset, elinkiertostrategiat ja lisääntymismenestys metsälinnuilla ja ketokasveilla
Jan Kunnas, ympäristöhistorian tohtori
Anssi Lensu, ympäristötieteen yliopistonlehtori, FT
Matti Leppäranta, professori
- tutkimusnimikkeiden perusteella lähinnä ilmaston ja vesistöjen välinen vuorovaikutus
Tuomas J. Mattila, erikoistutkija, tekniikan tohtori
Juha Mikola, yliopistonlehtori
- ympäristötiede
Jenni Nordén, FT
Nina Nygren, ympäristöpolitiikan yliopistonlehtori, HT
Ossi I. Ollinaho, ympäristösosiologi, tekniikan tohtori
Pauli Paasonen, yliopistotutkija, fysiikan dosentti
Mari Pihlatie, akatemiatutkija
- ilmastofyysikko
Kaisa Raitio, ympäristökommunikaation dosentti, YTT
Taina Ruuskanen, ilmakehätieteen yliopistonlehtori, FT
Aleksi Räsänen, tutkijatohtori, FT
- kaukokartoitus, maantiede, ympäristötiede
Laura Saikku, ympäristötieteen dosentti, FT
Ilkka Savolainen, tutkimusprofessori (emeritus)
- ympäristöteknologia
Sampo Soimakallio, erikoistutkija, ympäristötieteen dosentti, TkT
Olli Tahvonen, professori
- ympäristötaloustiede
Timo Vesala, meteorologian akatemiaprofessori, FT
Tarmo Virtanen, yliopistonlehtori, ympäristötieteen dosentti
Anna-Liisa Ylisirniö, erikoistutkija, ympäristötieteen dosentti, FT
27

BIOS-ryhmän jäsenet:

Jussi T. Eronen, FT, dosentti, ekosysteemit ja ilmasto
Paavo Järvensivu, KTT, talous ja kulttuuri
Karoliina Lummaa, FT, dosentti, ekokriittinen kirjallisuudentutkimus
Ville Lähde, FT , ympäristöfilosofia ja -politiikka
Antti Majava, KuM, tohtorikandidaatti, kuvataide, monitieteinen ympäristötutkimus
Tero Toivanen, FM, tohtorikandidaatti, poliittinen talous ja historia
Tere Vadén, FT, dosentti, energia ja filosofia

Korjattu 29.8.2017: Timo Pukkala siirretty metsäntutkijoihin ja lisätty virke "ryhmittelun tarkoitus ei kuitenkaan ole olla lopullinen tuomio eikä arvostella ketään, vaan avoimesti kertoa, miten olen päätynyt tuloksiini".

tiistai 8. elokuuta 2017

Voi vegaanin koiraa!



Metsämessuissa on ollut sekin hyvä puoli, että samalla lipulla on päässyt myös muille messuille. Parhaimmillaan se on avannut silmiä. Niin kuin lemmikkieläinmessut.

”Jos olisin kasvissyöjä, näyttäisin tältä.” Näin sanoi kissa, jolle oli istutettu jäniksen korvat.

Sama hybridi mainosti vehnätöntä valintaa. Mistä lie tullut tuo viha juuri vehnään – en tiedä.

Sitten olivat kissan-, anteeksi, seinänkorkuiset kirjaimet: Lihanrakastajille!

Kyllä voisi Citymarket, ehkä, painaa pienellä lihamainostensa yläkulmaan että ”Lihanrakastajille”, eikä koira perään haukkuisi. Mutta että Kesko laittaisi minkä hyvänsä messuosastonsa otsalautaan tämän sanan – ei kuuna päivänä.

Erityisen merkillistä tämä on siksi, että ainakin minun havaintojeni mukaan näitä lihaa syöviä kotieläimiä pitävät usein juuri erilaisiin erikois- ellei kasvisdieetteihin ryhtyneet ihmiset. Lisäksi he varsin usein perustelevat – mikä se alkuperäisen syy sitten lieneekään – omaa kasvisyöntivalintaansa ympäristösyillä.


Jos lihansyönti ylipäätään on ympäristölle haitallista, se lienee sitä riippumatta siitä, mikä otus lihaa syö. Tämä ajatus on tavoittanut muutaman vegaaninkin.

Näin ainakin, jos luotamme Helsingin Uutisiin, jossa kerrottiin (1.7.2017), että ”osa vegaaneista jättää koiran hankkimatta kokonaan”.

Juttu oli kovin hämmentävä.

Vegaani kokee siis ongelman olevan ratkaistu sillä, että hän itse ei hanki lihaa syövää lemmikkiä. Se ei kuitenkaan poista maailmasta sitä tuskallista tosiseikkaa, että siellä todella on eliöitä, jotka tarvitsevat, tai kuvittelevat tarvitsevansa lihaa, hankki vegaani sen lihansyöjän sitten lemmikikseen tai ei.

Helsingin Uutisten jutussa on muutamia todella outoja virkkeitä. Osa vegaaneista kuulemma ei halua, että heidän lemmikkinsä osallistuisivat lihansyöntiin – siis riippumatta lajinomaisista tarpeistaan. Lemmikin kuuluu elää siten kuin vegaani on päättänyt.

”Oma puolisoni olisi hankkinut koiran... mutta en yksinkertaisesti jaksanut miettiä liharuokien valmistamista...”, arvioi Vegaaniliiton ruokavastaava Petja Viitanen artikkelissa – tilanteessa, jossa kauppa on väärällään valmista koiranruokaa.


Koiran kuitenkin saa kuulemma ruokittua myös kasviksilla, ”kunhan vain ravinteista huolehditaan”. Näin sanoo artikkelissa professori Seppo Salminen. Mutta sanoo heti perään, että sekin on yksilöstä ja rodusta kiinni.

Vaan olisiko kyse kuitenkin ympäristöstä? Jos on, eikö jo tämä esimerkki osoita vegaanille, että luonnossa kaikilla otuksilla on oma roolinsa: joidenkin kuuluu syödä lihaa, koska ne ovat siinä kohtaa ravintoketjua.

Ihminen voi tietenkin pelleillä oman osansa juuri sinne, minne oma ideologia vedättää, mutta se ei muuta sitä, mikä syömisessä on ekologisinta: sekasyönti.

Täysin vastaan sanomatta, kasvinviljely tuhoaa luonnon monimuotoisuuta, kaikkialla maailmassa. Sen ratkaisuksi ei ole missään maailmassa keksitty niin luonnonmukaista keinoa kuin eläintuotanto, siis eläinten tuottama lanta.

Sen tuottaminen ei kuitenkaan ole ilmaista. Onneksi on kuitenkin yksi halukas maksaja: lihaa syövä ihminen.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.7.2017.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Miksi Kiina haluaa osata sotaa juuri Itämerellä?


Otetaan ensin muutama uutinen.

Helsingin Sanomat kertoi äskettäin Kiinan rakentamasta rautatiestä Keniaan. Hanke nähtiin hyvänä, josko kuvattiin ongelmiakin.

Yksi oleellinen asia jäi epäselväksi: kuka omistaa rautatien.

Tiedän, että Keniassa on suuria epäluuloja kiinalaisia kohtaan. Rautatiehakkeesta sanotaan, että se tulee kokonaisuudessaan Kiinasta.

Siis ei vain rata ja kalusto, vaan myös työntekijät, heidän asuntonsa ja ruokansa, ja myös omistus. Kysymys kuuluu, mitä Kenia hyötyy tästä.

Samaan aikaan kerrotaan, että Kiina on avannut ensimmäisen toisella mantereella olevan sotilastukikohtansa lähistölle, Djiboutiin.

Sitten kerrotaan, että Kiina on aloittamassa sotaharjoitukset Venäjän kanssa Itämerellä.

Siis todellakin, Itämerellä, missä Kiina ei ole ollut koskaan. Miksi, siis miksi Kiina haluaa harjoitella sotaa Itämerellä?

Toistaiseksi tämä on esitetty julkisuudessa ”luonnollisena jatkumona” Venäjän ja Kiinan yhteisille sotaharjoituksille – jotka ennen ovat olleet toisella puolella maailmaa.

Ihmettelen ja epäilen. Sen, mikä laivastoharjoituksissa on yhteistä kaikille merille, kiinalaiset ja venäläiset voivat hyvin ja halvemmalla harjoitella muuallakin.

Itämerellä ne voivat harjoitella talouden kannalta järkevästi vain sitä, mitä on sopivaa harjoitella juuri Itämerellä. Jää siis kysymys: miksi Kiina haluaa harjoitella sotaa juuri Itämerellä.

Samaan aikaan kiinalaiset ovat vetäytymässä yhdestä biopolttonestehankkeestaan Suomessa. Yksi sanoo syyksi oljen puutteen – kukoistavalla viljanviljelyalueella – toinen sen, että ei saatu rahaa kokoon.

Kolmas syyttää suomalaisosapuolta, Aate Laukkasta, ahneudesta. Hän kun halusi yhtiöstä liian suuren osan.

Nyt täytyy peruuttaa sen verran, että en vastusta kiinalaisten sijoituksia, en kiinalaisia enkä edes venäläisiä. Haluan vain reilun kaupan.

Katsotaan esimerkiksi Kemijärven biojalostamoa, joka on tulossa, uskoisin, kohtalaisen varmasti. Tämä tehdas tuottaisi sellua ja korkeammalle jalostettuja tuotteita.

Kuitenkin, useat analyytikot ovat sanoneet, että niillä Suomen metsäsektorin jalostusastetta ei nosteta lähellekään vaikkapa vuoden 2003 tasoa.

No hyvä. Jos ei sillä saada nostettua jalostusastetta, voitaisiinko sitä nostaa jalostamalla Kemijärven tehtaan mikrokristallia eteenpäin?

Tuskin. Kiinalainen omistaja nimittäin aikoo viedä sen sellun ihan sinne Kiinaan.

Juuri tästä syystä pidän Finnpulpin hankkeesta Kuopiossa: se luultavimmin tekee markkinasellua, jota saavat ostaa ihan kaikki, myös suomalaiset.

Ainakin tähän asti Finnpulp on ainoa uusista hankkeista – Äänekosken lasken nyt vanhaksi -- jonka takana ei ole kerrottu olevan kiinalaista rahaa.

Mutta ehkä se Kiina löytyy Finnpulpistakin. Silloin kysymys kuuluu, onko Finnpulpilla omaa aatelaukkastaan.

Olemmeko siis alistumassa Kiinan siirtomaaksi? Emme tietenkään!

Sen tietää Kiinakin – sillä on kokemusta monelta puolen maailmaa. Tuskin se meihin suhtautuu sen kunnioittavammin.

En tiedä Kiinan investointisuunnitelmista Itämeren muhin rantavaltioihin. Miksi ne kuitenkaan olisivat sen pienemmät?

Siksikö Kiina harjoittelee sotaa Itämerellä?

Luultavasti Kiina tuntee Venäjän todellisen sotilaallisen kyvyn ihan yhtä hyvin kuin länsimaatkin. Kiinalle Venäjä lienee ennen kaikkea Troijan hevonen päästä uusille alueille maailmalla.

Kohta meillä on yhteinen kiinalais-venäläinen sotilastukikohta Kaliningradissa.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Kone ja kumppanit ostaisivat metsämme


Muistan hyvin 2000-luvun alun sertifiointisodat. Ihmettelin, miten ympäristöjärjestöjen tukema FSC-sertifiointi sai rahaa yhdysvaltalaisilta säätiöiltä.

Nimensä mukaisesti nämä säätiöt oli perustettu kohentamaan autoteollisuuden mainetta. Mutta miksi se piti tehdä jonkin toisen toimialan kustannuksella?

Nyt ilmiö on rantautunut Suomeen. Kävin kesäkuun alussa Turussa Koneen säätiön seminaarissa, jonka aiheena olivat ekologiset kompensaatiot. Se tarkoittaa toimintaa, jossa ympäristöhaitat voi korvata parantamalla luonnon tilaa jossakin muualla.

Tilaisuuden aluksi säätiön hallituksen jäsen Janne Kotiaho julisti, että säätiö on päättänyt – hyvittääkseen aiheuttamansa ympäristöhaitat – ostaa 128 hehtaaria metsää ja suojella sen. Päätös oli linjassa seminaarin sisällön kanssa. Kukaan ei tuonut esille mahdollisuutta, että ympäristöhaittoja voisi korvata muuten kuin suojelemalla metsiä.

Täyttä korvausta ei ajatella maksaa. Edes ympäristötalouden professori Markku Ollikainen ei osoittanut huomiota menetyksille, joita toiminnasta aiheutuu kansantaloudelle, työllisyydelle ja teollisuudelle.

Puhumattakaan, että näin jäisimme ilman monia metsätuotteita, joiden ympäristövaikutus on varmasti parempi kuin kilpailijoidensa. Että kiitos Koneelle.

Takavuosina silloinen ympäristöministeri Ville Niinistö kävi Brasiliassa. Hän esitteli Helsingin Sanomissa, että Suomen metsissä voitaisiin maksua vastaan hyvittää brasilialaisen kaivosteollisuuden aiheuttamia haittoja.

Niinistö puhui bisneksestä samaan tapaa kuin Koneen säätiö: korvataan tappiot, mutta ei niille, jotka kärsivät.

Kun olen kysynyt, onko tästä korvaustouhusta tarkoitus tehdä kansainvälistä, minulle on aina vastattu, että ei. Silti toiminta on maailmalla yleistä esimerkiksi juuri kaivosteollisuudessa. Korvaavat toimet tehdään yleensä kehitysmaissa.

Kansainvälisiä korvauksia esitti Koneen säätiön tilaisuudessa yhdysvaltalaisen Stanfordin yliopiston Jasper Ridgen bioreservin johtaja Anthony D. Barnosky. Hänen mukaansa ne olisivat yksityistä toimintaa.

Tämä saattaa vaikuttaa fiksulta, kun valtioiden sitoutuminen ympäristönsuojeluun horjuu. Todellisuudessa se on epädemokraattista eikä ainakaan meillä toisi metsävarojen käytöstä riippuvaisille kuin menetyksiä.

Asia on vakava. Jos Suomessa olisi luonnonvarastrategia ja jos sitä noudatettaisiin, se ymmärrettäisiin heti.

Hankkeissa saattavat liikkua isot rahat. Suomen metsien hehtaarihinta on näissä kekkereissä mitätön, minkä osoittaa myös Koneen säätiön parhaalla metsätalousmaalla noin vain tekemä kauppa.

Totta, 128 hehtaaria ei ole paljon. Mutta mitäpä jos se olisikin 12 000 hehtaaria? Ei mikään ongelma monikansalliselle yhtiölle, mutta miten kävisi paikallisen sahan?

Onko meillä varaa tällaiseen? Onko varaa hylätä uusiutuvasta puusta tehdyt tuotteet, onko varaa katkaista kansantalouden selkäranka?

Jos ei ole, kunnollinen luonnonvarastrategia pitäisi hyväksyä ja panna täytäntöön korkeimmalla tasolla ja heti. Miksi mekään myisimme strategiset valttikorttimme muutamalla rovolla kasvottoman teollisuuden viherpesuun?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 16.6.2017.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Kaikkitietävä Katleena


Katleena Kortesuo tietää kaiken. Jopa sen, että ihmiset eivät ole kiinnostuneista solmuista. Siksi hän ei suostunut partiolippukuntansa kanssa kauppakeskuksen tapahtumaan opettamaan solmujen tekemistä.

Eivät siis ole kiinnostuneet solmuista sadat tuhannet vapaa-ajan kalastajat, eivät veneilijät, metsästäjät tai kiipeilijät. Eikä Katleena Kortesuo, sillä todellisuudessa hän ei edes osaa tehdä solmuja.

Mutta ei tarvitsekaan, ei, vaikka on partiolainen. ”Partion tehtävänä on opettaa niitä taitoja, joita siinä yhteiskunnassa sillä hetkellä tarvitaan. Me opeteltiin WhatsAppin käyttöä.”

Joka härjillä kyntää, se härjistä puhuu. Oikeasti Katleena Kortesuo on viestintäkouluttaja, minkä saimme kuulla Radio Suomen Kesävieras-ohjelmasta, joka lähetettiin 4. kesäkuuta 2017.


Toimittaja yrittää, että harrastukset ovat siitä kivoja, että saa valita seuransa, kuten partiossa, mutta töissä ei voi.

Yrittää turhaan.

”Itse asiassa yrittäjän työssä voi valita myös. Et enhän mä tee töitä sellaisille asiakkaille, jotka eivät edusta mun arvojani. Tää on aika ideaalitilanne, että pystyy sekä harrastuksissa että töissä valkkaamaan seuransa.”

Katleena Kortesuolla menee selvästikin hyvin. En tiedä toista palveluammatin harjoittajaa, jolla olisi varaa tällaiseen.

Vai onko sinulta kysytty baaritiskin takaa poliittista kantaa tarjoilun ehtona? Tai onko kysytty viestintätoimistoista?

Ei sentään – moni on palveluammatissa jopa peräti siksi, että kohtaisi erilaisia ihmisiä. Mutta ei Katleena Kortesuo.

Jollakin ilveellä hän selvittää mahdollisten asiakkaidensa arvot etukäteen, tai sitten ne paljastuvat työn mittaan ja hän lopettaa toimeksiannon. Hänellä menee todella hyvin.

Tai sitten hän laittaa toimiston oven pieleen erilaisia aatesymboleita, joiden päällä on rasti. Olen nähnyt sellaisia historiallisissa filmeissä. Niilläkin rasti-ihmisillä meni hyvin, ainakin jonkin aikaa.

Katleena Kortesuo tuntee retoriikan keinot ja ihmettelee niiden valossa sitä, että Donald Trump valittiin presidentiksi. Vaikka hän tietää, että Trumpin käyttämät keinot ”ovat olemassa”, ”me moraaliset ihmiset” emme ole halunneet uskoa, että ne toimivat.

”Tää on kiinnostavaa, että esimerkiksi valehtelu ja öykkäröinti, ne on ikään kuin tunnustettuja ja olemassa olevia retoriikan keinoja. On tiedetty, että ne ovat olemassa, mutta yksikään retoriikan kouluttaja ei suosittele käyttämään niitä”, sanoo Katleena Kortesuo.

Rasti Trumpin päälle.

”Ja nyt me itse asiassa ollaan nähty, että ne tehoaa. Me ollaan aikaisemmin haluttu uskoa moraalisina yksilöinä, että ne eivät voi tehota, mutta se on nyt testattu.”

Tätä moraalinen asenne tekee ammattitaidolle. Nähdäkseen tehoavaa öykkäröintiä ei tarvinne katsoa edes historiallisia elokuvia, riittää kelata muutama Suomen hallituksen tiedotustilaisuus.

Kerrattainkin Esko Aho öykkäröi suorassa lähetyksessä Toimi Kankaanniemen maan rakoon, mitä ylistettiin julkisuudessa laajasti. Sama mies on saanut suorastaan valtiomiehen maineen lanseeraamalla suomalaisen öykkäriopportunistin korkeimman veisun: Siperia opettaa.

Toimittaja yrittää, että entäs se kriisiviestintä. Katleena Kortesuo osaa senkin.

”Me joudutaan tunnustaan, jos jotain typerää on tehty. Jos on tehty laittomuuksia, ne kerrotaan, pyydetään anteeksi ja autetaan viranomaisia tutkinnassa. Sitten taas, jos on väärinkäsitys, se pitää pyrkiä kumoamaan, ja siinä on erilaisia tekniikoita.”

Ai että oikein tekniikoita!

”Mutta ei koskaan epäeettisin keinoin, koska valehtelusta jää aina kiinni. Se on ihan vihoviimeinen virhe jos valehdellaan”, valehtelee Katleena Kortesuo.

Sillä eihän hän sitä voi tietää, jääkö siitä aina kiinni. Hän tietää vain ne kerrat, kun on jääty kiinni.

Itse asiassa jokainen viestintäalan ihminen tietää esimerkkejä, että valehtelusta nimenomaan ei jää kiinni – jos nyt on edes vähän kokemusta alalta.

Mutta ei minustakaan saa valehdella. Tosin minusta sitä ei saa tehdä siksi, että se on väärin.

Katleena Kortesuon mielestä valehtelu taas on virhe, koska siitä jää kiinni. Tämähän tarkoittaa, että valehdella saa, jos siitä ei jää kiinni.

Mitä siis ovat Katleena Kortesuon arvot? Ehkä väljät.

Ehkä kannattaisi ottaa ne ikonit sieltä oven pielestä pois, tai ainakin rastit niiden päältä.