perjantai 26. tammikuuta 2018

Syke tutkii luontojärjestöille


Hämmästelin toukokuun lopussa sitä, kuinka merkittävätkin tiedotusvälineet olivat ryhtyneet pitämään luontojärjestöjen esityksiä jotakuinkin virallisina suojelualueina. Mutta maailma yllättää.

Nyt yllättäjä on Suomen ympäristökeskus Syke, joka on tehnyt tutkimuksen ”Suojelualueet ja luonnonsuojelullisesti arvokkaat metsät Barentsin euroarktisella alueella”.

Aiemmin en ole nähnyt, että tieteellisissä tutkimuksissa käytettäisiin ympäristöjärjestöjen luomaa käsitettä ”korkean suojeluarvon metsä” (High Conservation Value Forest). Näitä Syken tutkimus Barentsin alueelta etsi.

Ajattelin ensin, että hyvä. Kas kun luontojärjestöjen määritelmät käsitteelle ovat, kauniisti sanoen, vaihdelleet.

Tutkimuksessa onkin väliotsikko ”Korkean suojeluasteen metsän määritelmä”. Siinä kuitenkin todetaan, että mitään yleistä määritelmää ei ole tehty.

Sen sijaan tutkimus käy läpi erilaisia aluelistauksia. Kuten virallisesti suojellut tai suojelluiksi suunnitellut alueet, vaikka ne kuulemma voivat olla käsiteltyjäkin. Eikä niiden edes tarvitse olla metsiä.

Tutkimuksen metodina on hyväksyä kaikki tietoon saadut suojeluesitykset. Niiden luonnonsuojelullista tasoa ei arvioida.

Mukana on myös poroelinkeinolle tärkeitä alueita, mutta mitä, sitä ei kerrota. Samoin mukana ovat väliaikaisesti suojellut, poronhoidolle tärkeät metsät Inarissa. Silti tutkimus väittää laskevansa mukaan vain biodiversiteettisyistä tärkeitä alueita.

Kaikkien mukaan otettujen alueiden luonnonsuojelullisesta arvosta ei edes tutkimuksen mukaan ole tietoa, mutta sitä ”todennäköisesti on”. Mukana ovat ilmakuvista löydetyt, Metsähallituksen alue-ekologisen suunnittelun kautta suojeltujen alueiden ”tärkeät ympärysalueet”, kaikki ympäristöjärjestöjen arvokkaiksi tai mahdollisesti arvokkaiksi määrittelemät alueet ja lisäksi ”muut, ilmakuvien perusteella arvokkaiksi määritellyt alueet”.

Tällä tavalla takapihan perunamaakin saadaan korkean suojeluarvon metsäksi.

Suomen osalta erilaisia suojelusyitä on lueteltu kolme ja puoli sivua, Ruotsin osalta puoli. Suomen suhteellista huonoutta korostetaan silläkin, että Ruotsin laajat, suojellut tunturiylängöt on laskettu metsiksi, vaikka niillä ei ole juuri puita nähty.

Tutkimus laillistaa ympäristöjärjestöjen tulkinnan kansainvälisesti hyväksytyistä Aichi-suojeluperiaatteista. Järjestöjen mukaan vain tiukan suojelun alueet täyttävät periaatteissa vaaditun 17 prosentin suojelutason. Selvitys vetoaa samaan, toistuvasti.

Todellisuudessa Aichi-sopimus ei edellytä tiukkaa suojelua. Suomen Aichi-kelpoisuutta tarkastellaan sopimusmaiden välisessä prosessissa, ei Sykessä. Prosessin tulos on yksiselitteinen: Suomi täyttää vaatimukset kirkkaasti.

Tutkimus kuitenkin tuo luontojärjestöjen esityksille kauan kaivatun arvovallan. Sitä, miksi arvostettu valtion tutkimuslaitos alentuu näinkin heikoin perustein yksittäisten etutahon palvelukseen, on vaikea käsittää.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 19.1.2018.
Suomen ympäristökeskus julkaisi kirjoitukseen vastineen, joka löytyy täältä. Maaseudun Tulevaisuudessa käytiin kirjoituksesta erittäin hyvää keskustelua, joka on luettavissa täällä. Keskustelun perusteella tästä kirjoituksesta on poistettu seuraavat, ilmeisen virheelliset virkkeet: "Mukaan on laskettu esimerkiksi osa niin sanotussa dialogiprosessissa yhteisesti hylätyistä luontojärjestöjen esityksistä. Metsähallitus kävi prosessia luontojärjestöjen kanssa."

perjantai 29. joulukuuta 2017

Voiko kuolleen tappaa?


Olen kotoisin Kemijärveltä ja pysynyt hengissä pitkälti vesivoimarakentamisen turvin. Isän palkka maksettiin Kemijoen rakentamisen johdosta maksetuista kalakorvauksista. Näiden korvausten seassa kasvoin, kalanviljelylaitoksella.

Tiedän täsmälleen, kuinka monimutkainen asia on pohjoisen vesivoimarakentaminen. Olin soutajana, kun isä teki Näskän- ja Paattinkijärvien välissä olevassa bifurkaatiolammessa kalantutkimusta. Olen käynyt maailman hienoimmassa vesivoimalassa Jumiskossa.

Marraskuun lopussa näin WWF:n, Suomen luonnonsuojeluliiton, Suomen Vapaa-ajankalastajien Keskusjärjestön, Paliskuntain yhdistyksen, Luonto-Liiton, Greenpeacen ja Birdlifen tiedotteen, jossa ne vetosivat ”Kemijoki Oy:n hallitukseen: Kemijoen viimeinen luonnontilainen osuus säilytettävä”. Tiedotteen mukaan ”Kemijoki Oy on suunnitellut rakentavansa Rovaniemelle uuden vesivoimalaitoksen, joka tuhoaisi Kemijoen viimeisen luonnontilaisen osuuden”.

Sanottakoon heti, että minulla ei ole vahvoja kantoja uuden vesivoiman suhteen. Ehkä juuri siksi haluaisin, että ne, joilla sellaisia on, perustelisivat niitä tosipohjaisilla argumenteilla.

Sillä eihän se jokiosuus, minne voimalaitosta suunnitellaan, mitenkään voi olla luonnontilainen. Sen yläpuolella on tavattoman isoja järviä, vaikka nyt Kemijärvi, joita on säännöstelty vuosikymmenet. Lisäksi ylävirrassa on lukuisia voimalaitospatoja ja kaksi jumalattoman suurta tekojärveä.

Jos tällainen joki on luonnontilassa, koko käsite on määritelty uudelleen. Tosin en tiedä, miten.

Toiseksi, jos jokiosuus sitten olisikin luonnontilassa, millä ihmeen perusteella se olisi viimeinen? Juuri tällaisen puheen toisessa ulottuvuudessa Suomen viimeiset vanhat metsät aiotaan vuodesta toiseen hakata juuri nyt, vaikka niitä on suojeltukin enemmän kuin missään muualla.

Jos tämä Kemijoen pätkä on luonnontilainen, sitä suuremmalla syyllä sitä on myös Kemijärven yläpuolinen Kemijoki, ihan Kemihaaran latvoille asti. Missä kohtaa Kemijoki muuttuu Kemihaaraksi, siitä toki voidaan keskustella.

Esimerkiksi Helsingin Sanomien artikkelin yhteydessä julkaistussa kartassa Kemihaaraa ei olekaan, se on Kemijokea ihan Tulppioon asti. Järjestöjen väitteen mielettömyyttä lehti ei silti havainnut, tai ainakaan raportoinut.

Tiedotteen mukaan virtakohtien katoaminen olisi kuolinisku vaellussiialle. Voin olla väärässä, mutta eihän vaellussiika ole vaeltanut enää vuosikymmeniin Kemijoessa – ei edes Ounasjoessa – muuten kuin poikasena ihmisen kuljettamissa astioissa.

Voimalaitos siis tappaa jo kertaalleen kuolleitakin, vai?

Kuulemma porojen ”laidunmaiden pirstoutuminen aiheuttaisi ongelmia”. Miten voi puhua ”pirstoutumisesta”, jos jokiuoma lisää leveyttään patoamisen takia?
Kysyin asiaa parilta allekirjoittajalta verkossa. WWF myönsi, että jokiosuus ei ole luonnontilainen, mutta vakuutti, että se kuitenkin on arvokas.

Jos näin on, eikö sitä pysty todistamaan faktoilla? Miksi juuri luonnonsuojelua saa perustella millä hyvänsä puheella? Esimerkiksi jokiosuuden ”viimeisyyttä” WWF:n ei mielestään tarvinnut kommentoida lainkaan.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 20.12.2017.

lauantai 16. joulukuuta 2017

Metsien käyttö on ratkaisu, ei itsepetos


Kirjoitin alla olevan kommentin Anna-Liina Kauhasen kirjoitukseen Helsingin Sanomissa 19. marraskuuta. Koska kommenttia ei julkaistu, julkaisen sen tässä:

"Anna-Liina Kauhanen arvosteli Suomen ilmastopolitiikkaa (HS, 19.11.2017) ”Suomen hieno sijoitus maailman parhaiden ilmastopolitiikan tekijöiden listalla on itsepetosta” itsepetokseksi, koska se ajaa vain metsäteollisuuden etua. Jos ajaisikin, mitä vikaa siinä olisi?

Eikö ilmastonmuutoksen torjunta saa olla tuottavaa liiketoimintaa? Tämähän on hyväksytty jopa tavoitteeksi esimerkiksi aurinko- ja tuulivoiman osalta, vaikka niistä ei ole kannattavia saatukaan.

Saksalaisen ympäristöjärjestö Germanwatchin opastamana Kauhanen on huolissaan siitä, että lisääntyvä metsien käyttö pienentäisi väliaikaisesti metsien hiilinielua. Kuitenkin järjestön kannattama aurinko- ja tuulivoiman rakentaminen on tuottanut ilmastopäästöjä jo ennen käyttöönottoaan, ja aivan muissa kertaluokissa kuin Suomen veikattu hiilinielun pieneneminen.

Esimerkiksi Stanfordin yliopiston mukaan maailman aurinkoenergiajärjestelmä on vasta näinä vuosina tuottanut energiaa yhtä paljon kuin sen rakentaminen on vienyt – pääosin kiinalaista hiilisähköä. Suomessa hyötysuhde on vieläkin huonompi.

Rakentaminen käyttää fossiilista energiaa vielä pitkään. Eikö tästä vaikeneminen ole itsepetosta?

Ympäristöjärjestöt vastaavat, että joskushan tulevaisuuden energiajärjestelmä on rakennettava. Tulevaisuuden rakentamisesta on kyse myös metsien lisäkäytössä.

Esimerkiksi Luonnonvarakeskuksen Metsä 2060 -arviot osoittavat, että käyttämällä metsiämme oikealla tavalla ja nyt, saamme ennen näkemättömän hiilinielun silloin kun Pariisin sopimus sellaisia vaatii, siis tämän vuosisadan loppupuolella. Mutta ympäristöliikkeen puheissa ei kuulu vuoden 2060 jälkeen elävien polvien ääni millään tavalla.

Metsien käyttö on ratkaisu. Metsäala pystyy luomaan kestäviä ratkaisuja fossiilisten raaka-aineiden korvaamiseksi, mistä tulee lisää näyttöä päivä päivältä.

Pitäisikö niistä luopua siksi, että joku onnistuu tekemään siitä tuottavaa taloustoimintaa? Eikö sen päinvastoin pitäisi olla kaikkien muidenkin etu?"

Päätehakkuualat ovat laskussa


Kirjoitin alla olevan vastineen Suomen Kuvalehden kirjoitukseen Uutta metsästä 10.11.2017, joka tosin löytynee vain maksumuurin takaa. Koska kirjoitusta ei julkaistu, julkaisen sen tässä:

"Kirjoituksenne Uutta metsästä (SK, 45/2017) oli kummallinen sekoitus haastateltavien perusteltua optimismia ja kirjoittajan perustelematonta pessimismiä, jopa suoranaisia virheitä.

Kirjoititte, että ”uusien metsäinnovaatioiden kehittäminen on tuskallisen hidasta”. Asiaa tuntevien mukaan uudenlaisen teollisuuden pystyttämiseen kuluu ensimmäisestä ideasta ainakin 25 vuotta. Esimerkiksi vielä vuonna 2000 Tekes ei nähnyt puupohjaisten liikennepolttoaineiden kehittämisellä taloudellista potentiaalia, mutta nyt niitä jo tankataan huoltoasemilla autoihin.

Kirjoititte, että on suuri houkutus ”jatkaa entiseen malliin” ja laivata sellu ulkomaille. Ennen paperiteollisuuden kriisiä Suomi kuitenkin käytti itse 90 prosenttia tuottamastaan sellusta.

Puun hakkuumääristä kyllä puhutaan, mutta ei ”jalostusasteen nostamisen sijaan”, sillä siitäkin puhutaan. Ja hakkuumääristä puhutaan, koska Euroopan unionin politiikka pakottaa siihen.

Vanhaa tehdään kuulemma mielellään, mikä onkin totta. Jos halutaan mennä uuteen, sillä vanhalla rahoitetaan sen uuden kehittäminen.

Kirjoitatte, että metsänomistajan on vaikea uskoa, että metsään jätetty puu voi tuottaa paremmin kuin teollisuuteen myyty puu. Onko ihme, sillä esimerkkejä päinvastaisesta ei juuri ole.

Kirjoitus näki kartongin ikään kuin vanhan edustajana. Monilla teollisuudenaloilla pakkaus kuitenkin on se arvokkain osa. Jos olisi toisin, alkoholia ja kosmetiikkaa varmaan myytäisiin irtotavarana kuluttajan omiin pakkauksiin. Todellisuudessa monet tuotteet kuitenkin differoidaan ja niiden arvo luodaan nimenomaan pakkauksella.

Kirjoitatte, että metsät ovat muuttuneet puupelloiksi. Kuitenkin yli neljä viidestä Suomessa kasvavasta puusta on luontaisesti syntynyt. Aukkohakkuut täplittävät maisemaa yhä harvemmin, sillä päätehakkuupinta-alat ovat olleet jo pitkään trendinomaisessa laskussa.

Näin siksi, että sama puumäärä saadaan vähemmältä määrältä hehtaareita kuin ennen, koska metsissämme kasvaa puuta enemmän kuin koskaan 1800-luvun alun jälkeen."

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Imelimmän lajin viisautta


Kävin lokakuun lopussa seminaarissa, jolla oli arvovaltaiset järjestäjät: maa- ja metsätalousministeriö, Metsäteollisuus ry, Luonnonvarakeskus ja metsäsektorin eurooppalainen teknologiayhteisö FTP. Aiheena olivat metsäalan uudet tuotteet.

Uutta oli esillä, mutta myös sitä vanhaa, missä jaksetaan narista, kuinka metsäteollisuus meni onnensa ohi, ei tutkinut mitään ja kuvitteli selvitä toimistopaperilla loputtomiin. Ja niin edelleen.

Jos tämä olisi totta, mistä meille olisivat tulleet Stora Enson ja Metsä Fibren tekstiilihankkeet, UPM:n vaneriratkaisut ja polttonesteet?

Entä miksi juuri tämän, nyt olemassa olevan metsäteollisuuden pitäisi kehittää kaikki uudet puupohjaiset ratkaisut? Joka ikinenhän voi sen tehdä. Siitä vaan töihin, jos tuntuu että muut eivät ymmärrä.

Sellaisiakin on: St1 käynnistää määrätietoisesti laajaa puupohjaisen bioetanolin tuotantoa ja laskee, että kaikesta Suomen sahanpurusta saisi 300 miljoonaa litraa etanolia vuodessa.

Paptic taas saattaa käynnistää pitkiin aikoihin ensimmäisen paperitehtaan Suomessa. Tekeillä olisi raaka-ainetta, jossa on sekä paperin että muovin parhaat ominaisuudet.

Muutosvastarinta sanoo tähän, että ei onnistu, koska puunhankinta. Totta onkin, että puunkorjuujärjestelmää ei polkaista tyhjästä.

Mutta eivät nykyisetkään järjestelmät suljettuja ole. Kehittyneitä ne sen sijaan ovat.

Kun talouslehdissä kirjoitellaan, että teollisuus alkaa keksiä digitalisoitumisen edut, puunkorjuussa ne on älytty jo kauan sitten. Metsäteollisuuden vetämä työ perustuu kaikessa oleellisessa verkostoitumiseen. Sille ei oikein voi rakentaa kilpailijaa, mutta siihen voi kyllä mennä mukaan.

Niin on tehnyt St1. Yhtiö ei aio lähteä kaatamaan puita itselleen, vaan se on etsinyt itselleen sopivan solmun verkostosta.

Ja verkosto kehittyy – big data on tulossa vahvasti puunkorjuuseen. Kohta tiedämme metsistämme paljon enemmän.

Big dataa hallitaan ohjelmistontuottajien – uutta metsäteollisuutta – ohjelmilla, mutta dataa kootaan esimerkiksi hakkuukoneilla. Kuten Ponssella, joka vielä 5–10 vuotta sitten teki tuotteita, mutta siirtyi sitten tuottamaan prosesseja ja on nyt siirtymässä kokonaisten ekosysteemien tuottamiseen – millä insinöörit hienostelevasti tarkoittavat teknosysteemejä, jotka toimivat ekosysteemiä muistuttavalla tavalla.

Metsäalan pilkkaaminen tutkimuksen dinosaurukseksi onkin sitä kaikkein imelimmän lajin viisautta, nimittäin jälkiviisautta.

Millainen pilkkakirjoitusten vyöry olisi lähtenyt taloustoimittajien kynistä, jos metsäyhtiöt olisivat vuonna 2000 ilmoittaneet panostavansa biopolttonesteiden tekemiseen? Siis juuri niiden samojen toimittajien, jotka nyt hokevat kuin mantrana metsäteollisuuden laiminlyöntejä.

Päästäkäämme todistajaksi seminaarissa itsekritiikkiä harjoittanut Tekesin teemajohtaja Jarmo Heinonen, joka juuri vuonna 2000 oli keskustellut metsäteollisuuden kanssa puupohjaisten polttonesteiden mahdollisuuksista.

”Me Tekesissä totesimme, että niille ei ole odotettavissa minkäänlaista taloudellista potentiaalia.”

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 17.11.2017.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Tiedeyhteisö ei keskustele


Yliopistossa minulle opetettiin, että tieteen edistyminen perustuu mahdollisimman suureen tutkimuksen avoimuuteen ja tiedonvälityksen vapauteen. Ne saavat aikaan niin sanotun tieteellisen keskustelun.

Tämä on minusta hyvä periaate, mutta se vaatii, että kumpikin ehto täyttyy, siis tutkimuksen avoimuus ja keskustelu.

Toki on niin, että perinteisesti tällä on tarkoitettu tieteen sisäistä keskustelua. Tämä olisi hyväksyttävää nytkin, jos tutkijat itse malttaisivat pysyä kammioissaan ja jos he saisivat rahoituksensa jostakin muualta kuin veronmaksajilta.

Meillä kuitenkin on tutkijoita, jotka katsovat oikeudekseen ilmoitella näkemyksiään laajassa julkisuudessa, mutta kun kysyy perusteluita, he kieltäytyvät vastaamasta. Eräskin Helsingin yliopiston biologian professori ilmoitti tämän luettelemalla noin kymmenen teosta, jotka minun pitää lukea, ennen kuin hän suostuu keskusteluun.

Minusta tämä kertoo huonosta itsetunnosta, tai ehkä epävarmuudesta omaan työtä kohtaan. Sanoihan jo Albert Einsteinkin, että ”jos et pysty selittämään asiaa selvästi, et tiedä siitä tarpeeksi".

Mutta paljon suurempi ongelma on, että vaikka tutkijat esiintyvätkin julkisuudessa, sitä ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa keskusteluksi – ainakaan minun tuntemillani aloilla. Näin siitä huolimatta, että sitä heiltä vaaditaan, odotetaan ja edellytetään.

Tuon tuostakin maksajat, siis tavalliset veronmaksajat, kuten minä, ja ennen kaikkea meidän demokraattisesti valitsemamme edustajat, kysyvät, että miksi tutkimus sanoo sitä, tätä tai tuota.

Tähän vastataan mielipiteillä, mutta suurin piirtein koskaan ei näe, että tutkija vastaisi julkisuudessa toisen tutkijan näkemykseen argumentoiden.

”Upseerit eivät huutele viereisiin pöytiin.”

Esimerkiksi ympäristötutkimuksen suhteen on levällään tapa, että tiedeyhteisö tai ”tutkijat” ovat se, mitä tiedotusvälineissä kulloinkin ilmoitetaan. ”Poliitikoiden on syytä kuunnella tutkijoita – ilmastonmuutos ei odota”, otsikoi Suomen Luonto syyskuun lopussa.

Sen lehti jätti mainitsematta, että poliitikkojen ei suinkaan lehden mielestä pitäisi kuunnella kaikkia tutkijoita, vaan vain niitä, jotka Suomen Luonto hyväksyy.

Ongelma on todellinen. Yhdellä tapaa sitä kuvasi dosentti ja filosofian tohtori Esko Toppila Kanava-lehdessä (6/2017).

Toppilan mukaan yliopistot itse ovat osaltaan tuottamassa disinformaatiota. Yliopistoista löytyy aina ”joku, joka esittää totuutena oman mielipiteensä.”

Toppila ymmärtää poliitikkoja, ”jotka puhuvat kaiken maailman dosenteista, kun tieteellisiä tyrmääjiä löytyy, teki mitä tahansa”. Tutkijoiden helmasynti näyttää olevan sen unohtaminen, että poliitikon on otettava huomioon kaikki päätettävään asiaan liittyvät seikat, ei vain yhden tutkija mielipiteitä.

Tätä siitä seuraa, kun ei keskustella. Sen sijaan annetaan tiedonantoja, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä aiempien julkisuudessa esitettyjen väitteiden kanssa.

Nykyään usein jopa suurella joukolla, julkilausumilla. Itse, henkilökohtaisesti, kyllästyin niihin jo Teiniliiton aikaan.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 13.10.2017.

perjantai 22. syyskuuta 2017

EU-päätös on velvoite, ei voitto


Elinkeinoministeri Mika Lintilä ilmoitti viime kesänä, että jos Euroopan unionin päätös metsänielujen suhteen on Suomelle kielteinen, valtio voi hankkia rahalla ne päästöoikeudet, mitä lisääntyvä metsien käyttö tuossa tapauksessa edellyttäisi. Lausunto sai aikaan omituisen myrskyn vesilasissa.

Muun muassa jotkut vihreät poliitikot kiivailivat, että Suomi ei voi tällä tavalla tukea eurooppalaisen politiikan vastaista toimintaa. Vähemmälle huomiolle jäi, että valtiolla ei liene muutakaan mahdollisuutta kuin maksaa.

Valtio ei voi sen kummemmin lisätä kuin vähentääkään metsien käyttöä, se voi vain kannustaa. Ja jos unionilta tulee sakot, valtio maksaa.

Vai voisiko valtio kieltää puukaupat? Keneltä? Moinen johtaisi vuorenvarmasti niihin kuuluisiin perustuslaillisiin ongelmiin: miksi sinä saat myydä puuta mutta minä en?

Kieltäisikö valtio teollisuuden ostaman puun käytön? Mitenkähän se sen voisi tehdä?

Yhden, ehkä toimivan ehdotuksen olen kuullut. Valtio voisi maksaa metsänomistajalle siitä, että hän viivästyttäisi päätehakkuuta.

Siinä vaan jää äkkiä pää vetävän käteen. Jos vuotuisista kahden miljardin euron puukaupoista siirrettäisiin vaikka kymmenesosa kymmenen vuoden päähän, merkitsisi se kolmen prosentin korkotasolla valtiolle 60 miljoonan euron laskua.

Sama pitäisi tehdä seuraavana vuotena. Kenties seuraavanakin. Päästöoikeuksien hinnaksi mainittu 300 miljoonaa euroa olisi käytetty aika pian.

Tämä ei kuitenkaan merkitse, että Euroopan unionin päätös asiassa olisi merkityksetön. Siis lopullinen päätös.

Kuten tiedetään, viime keskiviikkona tuli vasta välipäätös. Ja vaikka lopullinen päätös olisi minkälainen, henkselien paukutteluun ei ole aihetta.

Jos unioni päätyy rajoittamaan metsien käyttöä, ongelma on siis suomalaisen veronmaksajan. En kuitenkaan ole kuullut Veronmaksajain keskusliiton huolehtivan tästä, metsäalan sen sijaan sitäkin enemmän.

Kuitenkin, etenkään vientiteollisuus, kuten metsäteollisuus, ei mitenkään voi toimia tavalla, joka on ristiriidassa sen kotimaan – tässä tapauksessa Euroopan unionin – demokraattisesti valitun hallinnon päättämän politiikan kanssa. Tämä hyydyttäisi aivan varmasti metsäteollisuuden, alkaen investoinneista.

Jos unioni taas sallii Suomen lisätä hakkuitaan, metsäala on kovan haasteen edessä. Silloin on näytettävä, että olemme lupaustemme mittaisia.

On luotava metsiimme ennen näkemätön hiilinielu vuoden 2050 jälkeen – siitäkin huolimatta, että nielu vähenisi lähivuosina. Mutta on myös pystyttävä luomaan uusia metsätuotteita, jotka ovat pitkäikäisiä ja perustuvat muuhunkin kuin sahaamiseen.

On tarjottava vaihtoehto nykytekstiileille, on opittava tekemään kangasta puusta ympäristön kestävällä tavalla. On opittava tekemään läpinäkyviä ja kestäviä pakkauksia puusta. On opittava korvaamaan teräs ja muovi puulla. Ja paljon muuta.

Lupaus on aivan omaa luokkaansa. Metsäala ei ole koskaan vielä ottanut tällaista vastuuta harteilleen.

En epäile, etteikö tässä onnistuta. Mutta ei henkseleitä paukuttelemalla, vaan kovalla työllä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 15.9.2017.