torstai 18. maaliskuuta 2010

Nokiasta uuteen etupajulaan


Jos suomalaisessa keskustelussa joskus vielä heitellään mitään niin tympeää kuin tarvetta löytää uusia nokioita, pitäisin sitä suurena ihmeenä. Säännönmukaisesti heittelijät eivät käsitä, mitä sen ensimmäisenkään tekeminen on vaatinut.

Muistan oikein hyvin sen avoimen pilkan, mikä kohdistettiin 1980-luvulla Oulussa aloitettua työtä kohtaan. Tarkoituksena oli rakentaa suomalainen piilaakso, ja sitä tehtiin kaikkialla: yrityksissä, kaupungin virastoissa, yliopistolla, asiaa varten perustetuissa kehitysyhtiöissä, lähialueen kunnissa.

Kylmäksi se ei jättänyt ketään, mutta annas olla, kun tuli lama. Heti sanottiin, että olikohan tuo nyt vaivan väärti. Samalla tavalla osattiin pilkata Venäjän-tuontipuulla rakennettua hyvinvointia – mutta vasta kun teollisuus oli saatu ajettua alas.

Ei siis ole ihme, että nykyään tulevaisuuden nokiaksi kelpaa mikä vain ajatus. Viimeksi katselin TV1:n Puoli seitsemän -ohjelmaa 26.11., missä suomalaisen koulujärjestelmän piti oleman uusia nokia.

Ohjelmaosuudessa ei ollut järjen häivää. Toimittajan sekavassa mielessä satavarma taloudellinen menestys yhdistyi ”brändäykseen”, josta hän ei ymmärtänyt muuta kuin sen, että ”brändäystä” tekevät mainostoimistot.

Niinpä kiireen vilkkaa mainostoimistoon, jonka kanssa aletaan ”brändätä” suomalaista koulujärjestelmää. Mainostoimistolle TV1:n ohjelma oli tietenkin ilmainen mainos, niin että power pointtia syntyi hyvin.

Mainostoimistosta toimittaja riensi opetuksen asiantuntijan pakeille leveilemään, että ”olemme tuolla telkkarissa brändänneet koulujärjestelmän, tässä saatte sen ilmaiseksi käyttöönne”. Siinä vaiheessa vaivautuneisuus levisi kotikatsomosta toisellekin puolelle ruutua.

Kertaakaan ei tuotu esiin, miten ja kenelle koulujärjestelmän brändäys voisi tuottaa – mikä kai on vanhankin nokian idea.

Tiedetään, että suomalaisen koulujärjestelmän perään on ”kysyntää”. Mutta tarkoittaako se, että joku ostaisi meiltä jotakin, ja jos, niin mitä?

Minäpä kerron: jos vaikka sata maata ostaisi kukin vaikkapa kymmenen konsultin määräaikaisen työn, siitä syntyisi työpaikka vähäksi aikaa jopa peräti tuhannelle.

Niin että pieniä ovat uudet nokiat joulukaloiksi. Varsinkin kun paras kuulemani selvitys suomalaisen koulujärjestelmän paremmuudelle on se, että meillä on niin vähän maahanmuuttajia. Brändättäisiinkö tällä, kenties?

Oli siis aihetta iloon, kun Kauppapolitiikka-lehti (5/09) kävi käsiksi ”unelmien vientituotteeseen”. Jutussa Suomen Pankin Pekka Sutela listasi uuden nokian edellytyksiä – mutta ei, luojan kiitos, tällä nimellä.

Sutelan mukaan se voisi liittyä tietojärjestelmiin, joita tarjottaisiin esimerkiksi julkiselle sektorille, kuten terveydenhuoltoon. Niitä tarvitaan, ja kun ne myyty, niiden huolto voisi pitää Suomen maailmantalouden etupajulassa. Eettistäkin toiminta saattaisi olla, ja ympäristöystävällistä.

Suurin ongelma kuitenkin on, että meidän omat järjestelmämme ovat toistaiseksi suurin piirtein kivikaudelta – eikä maailmalle oikein voi ponnistaa muualta kuin kotoa. Sen lisäksi pitäisi ymmärtää muitakin kuin tätä meidän takapajulaa, mihin toki saisi Sutelan mukaan apua esimerkiksi Maailmanpankista ja paikallisista kehityspankeista.

Silti kiinnostaa, miksi tällaiset ajatukset eivät jo nyt ole todellisuutta, sillä onhan niitä ajanut jo vuosikausia niinkin vaikutusvaltainen taho kuin Sitra. Ehkä siksi, että tässäkin vaaditaan työtä, ja edelläkävijyyttä.

Sellaisella saattaa tässä maassa saada mainetta, mutta korkeintaan jälkikäteen eikä useimmiten silloinkaan.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 13.1.2010.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti