torstai 15. huhtikuuta 2010

Toimittaja Tuomisen erillissota


Kävikö Suomi toisessa maailmansodassa erillissotaa, vai oliko se Saksan liittolainen? Todisteita liittolaisuudesta on vähän, mistä johtuen niitä pitää nähdä sielläkin, missä näkeminen edellyttää suorastaan kaiken tahdon käyttämistä.

Tätä nähtiin myös keväällä 2009 tuntemattoman veneen kannella, joka saattoi purjehtia Laatokan aalloilla. Esillä oli toimittaja Arvo Tuominen, Yleisradion TV1:ssä esitetyssä dokumentissaan Kenraali Talvelan sota.

Dokumentti kertoi, kuinka Talvela syksyllä 1942 järjesti hyökkäyksen Suhon tekoluodolle Laatokan eteläosaan. Tuomisen mukaan tämä oli Talvelan yksityinen hanke, joilla ei ollut sodanjohdon siunausta.

Juuri kun tämä oli sanottu, toimittaja ilmestyi sinne laivan kannelle julistamaan, että ”yksin Talvelan sotaretki riittää kumoamaan teesin Suomen erillissodasta”!

Kuinka ihmeessä hanke, joka juuri oli todettu Talvelan yksityiseksi touhuksi, voisi todistaa Suomen armeijan sodasta mitään?

Ja entä jos se olisikin ollut Suomen armeijan oma hanke? Olisiko ”se yksin” riittänyt kumoamaan väitteet erillissodasta?

Menikö sotilaallisesti merkityksettömän Suhon saaren epäonnistunut valtausyritys pidemmälle kuin esimerkiksi suomalaisten saksalaisilla lentokoneilla Äänisen taakse Luftwaffelle maaleja merkkaamaan varustamat virolaiset kaukopartiomiehet?

Ai että sotilaallisesti merkityksettömän, kuulen kysyttävän. No, päinvastaistahan Tuominen yrittää dokumentissaan todistaa, mutta on saanut asian kohtalaiseen solmuun, joka vain kiristyy, kun neuvostopropagandaa kyseenalaistetaan edes hieman – mikä on pakko tehdä tässä, sillä siihen Tuominen itse ei pysty.

Tuominen väittää, että luodolta olisi voitu estää Laatokan yli kulkeneen Elämän tien liikenne. Tämähän oli se reitti, mitä pitkin piiritetty Leningrad oli yhteydessä muualle Neuvostoliittoon.

Tuominen kuitenkin pitää Elämän tietä täysin neuvostopropagandan mukaisesti pelkästään siviilihankkeena. Missä siis on Suhon sotilaallinen merkitys – varsinkin kun hyökkäys tehtiin aikana, jolloin Saksa oli jo luopunut aikeistaan hyökätä Leningradiin?

No tietenkin siinä, että tosiasiassa ”elämän” tie oli useimpien neuvostopropagandan tuotteiden tavoin kaikessa oleellisessa päinvastainen todellisuuden kanssa, siis kuoleman tie – sitä myöten, että eniten sen kautta kuljetettiin tietenkin aseita.

Solmu kiristyy: Suholla mukana ollut suomalaisveteraani Heikki A. Reenpää todistaa dokumentissa, että Suholta ei kuitenkaan voinut estää kyseisen tien liikennettä. Onneksi ohjelmaan on saatu hänen vastapainokseen aina luotettava neuvostoveteraani.

Neuvostoveteraani tietenkin piti saarta sotilaallisesti merkittävänä. Olihan kyseessä Neuvostoliiton ensimmäinen merivoitto, niin kuin dokumentti kuuliaisesti kuuluttaa. Ei sellaista ole ainakaan neuvostoveteraanien syytä himmentää sanomalla, että se olisi ollut merkityksetön.

Ohjelman näsäviisastelu Talvelan natsitervehdyksillä korostuu heikkoa faktapohjaa vasten. Se esimerkiksi kertoo, että suomalaiset väittivät ottaneensa vankeja Suholta, ja panee tätä vastaan venäläisten väitteen, että ”vangit” olisivatkin olleet suomalaisia kaatuneita.

Tämä asia olisi varmaankin selvinnyt suomalaisten sotapäiväkirjoista. Tai jos ei olisi selvinnyt, se se vasta uutinen olisi ollut.

Kiinnostava oli myös seurata, kuinka venäläisen sotaveteraanin kertomus saksalaisten pommituksista Suhoa kohtaan kuvitettiin. Kas: siinähän hyökkäsivät ilmiselvästi neuvostoliittolaiset IL-2 Sturmovik -maataistelukoneet.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 21.5.2009.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti