maanantai 23. joulukuuta 2013

Sun Tzu – maailman kuuluisin persu


Luin paljon mainostetun kirjan Sodankäynnin taito, kirjoittanut kiinalainen Sun Tzu 2000–2500 vuotta sitten, kustantanut viimeksi muiden muassa Tietosanoma, 2012, kääntänyt Heikki Karkkolainen – en tiedä, mistä kielestä.

Hämmästyin. Ensinnä, Sun Tzun ei annettu puhua ennen kuin kaiken maailman tulkitsijat pääsivät sanomaan asiansa.

On suomalaisupseerin, käytännön sotakokemuksessakin kunnostautuneen Wolf H. Halstin esipuhe ja suomentajan huomautus, kolme sivua. Sitten on ilmeisen britannialaisen Samuel B. Griffithin kirjoittama esipuhe, suomeksi sanottuna tulkintaohje, 60 sivua.

Sen jälkeen seuraa Sun Tzun kahdeksansivuinen elämäkerta, ja vasta sitten itse Sun Tzu.

Kirjan sivumäärä on 152. Sun Tzun osuus siitä on siis noin puolet.

Voimallisesti tarjottu tulkinta naurattaa jopa minua, tai ehkä varsinkin minua, sotahistorian vaatimatonta harrastajaa, fyysisten ominaisuuksien takia rauhan aikana vapautettua asioiden tuntijahkoa.

Griffithin kansallisuutta ei tosiaankaan kerrota – olisiko pitänyt? Halsti kuitenkin siunaa sitä, että Griffithin esipuhetta on lyhennetty. Perustelu on, että poistetut osat käsittelevät etupäässä sitä, oliko Sun Tzuta edes olemassa.

Niinpä, meitähän kiinnostavat hänen ajatuksensa.

Sun Tzun ajatusten ilmituodun muodon myöhemmin ilmenevä kapeus selittää Griffithin konsulttiviisauden. Jos Sun Tzu oli olemassa, hänellä saattoi pelkän sotatiedon sijaan olla jopa sotataitoa, varsinkin jos hän oli mies. Silti ne viisaudet ovat kirjan jälkiosan perusteella niin vaatimattomia, että jollakin niitä on ollut pakko kuorruttaa.

Sinänsä Sun Tzu on useimmiten varmaankin oikeassa. Itsekin olen nämä viisaudet keksinyt. Samoin kuin ne vastaviisaudet.

Miettikää tätä: Joukkojen on oltava yksimielisiä ja kunnioitettava johtajaa, johtajan on ansaittava joukkojen kunnioitus hyökkäyksessä ja puolustuksessa, on otettava huomioon maasto, samoin kuin sääolosuhteet ja niin edelleen.

Tai jospa otetaankin vastaviisaus, ei otetakaan huomioon maastoa, ei välitetäänkään säästä tai suosta, käytetäänkin hyväksi sitä, että ne luottavat sokeasti Johtajaan?

Viisauksina nämä eivät ole paljon perussuomalasta suoraan puhumista kummempaa. Voisin kuvitella, että tositilanteessa kaikkien näiden ohjeiden jälkeen seuraa kysymys: entä sitten?

Vasta tähän kysymykseen löydetty vastaus on tai ei ole sodankäynnin taitoa, voisin kuvitella. Sitä voi olla kierous, kyky pettää ja kusettaa, löytää uusia voimia, mikä vain.

Näistäkin Sun Tzu puhuu. Lopputulema on, että sodan voittaa sodankäynnin taitaja. Kikkakolmosia ei ole.

Johtamisopettajille Sun Tzulla on kuitenkin sanottavaa. Ensinnä tämä: ylipäällikön on pystyttävä antamaan joukkoja kentällä komentavalle kenraalille täysi päätösvalta kentällä. Sen takia ylipäällikön on osattava valita tällaisiksi kenraaleiksi luottamusta ansaitsevat henkilöt ja luotettava heihin.

Muuten ei voi olla, koska kentällä vastaan tulevat tilanteet eivät voi muuta kuin yllättää – niitä ei voi ennakoida.

Tämä on esimerkki sotaohjeesta, joka jollain tavoin soveltuu siviilielämään. Kun taas seuraava, sotatieteellisessä mielessä ilmeisen pätevä Sun Tzu -oppi ei sovi laisinkaan siviilielämään, eikä varsinkaan viestintään: täytyy aina käydä vastustajan heikoimpaan kohtaan.

Viestinnässä asiat ovat täsmälleen päinvastoin. Tämä näin vanhemman konsultin neuvona.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti