keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Helsinkiä johtanee Disney


Lasteni ikä alkaa kakkosella. Kun he aloittelivat koulua, lauantaiaamupäivien televisio opetti Disney-tyyppisillä piirretyillä maailman ilmiöitä. Niissä esiteltiin myös työtä.

Elokuvien maailmankuva oli käsittämätön: harhaanjohtava, typerällä tavalla lapsellinen ja ihmisvihamielinen. Tuotannosta – siis teollisuudesta – kerrottiin, että sen ainoa tarkoitus on tuottaa saasteita. Yhtään oikeaa ihmisen käyttämää tuotetta niissä ei tehty.

Saastetta tehtiin tuhoamalla luontoa. Ihmisiä näissä laitoksissa oli töissä kolmea tyyppiä: äärettömän lihavia sikarimiehiä, heidän viisaita autonkuljettajiaan sekä simpsakan tyhmiä naissihteereitä.

En ymmärrä, miksi tällaiseen ei puututa. Missä ovat feministit tai ammattiyhdistysliike, joiden kannattajia suorastaan ivattiin. Miksi teollisuus ei huomauta, että kyllä kai se sentään tuottaa esimerkiksi ne telkkarit, mistä ne lapset sitä roskafilmiä katsoivat.

Menkää vaikka Lopelle
Puutunko lillukanvarsiin? Jos puutun, älkää ihmetelkö, jos ihmiset eivät tiedä, mistä ruoka, vaatteet, huonekalut, paperi ja kynät tulevat.

Ja nyt tarkoitan aikuisia, entisiä lapsia.

Ajatellaan, että onhan koulu, joka opettaa. Miettimättä, että eihän ole edes oppiainetta, missä tällaisia voisi opettaa.

Taannoin jouduin inttämään erään helsinkiläisen vihreän kanssa siitä, mitä pitäisi tehdä Roihupellon teollisuusalueelle. Kun sanoin, että hänen suunnitelmansa tekee teollisuustoiminnan mahdottomaksi tuolla alueella, hän vastasi: ”Mitä siitä, teollisuus voi mennä vaikka Lopelle.”

Jatko tyrmistytti vieläkin enemmän: kun Roihupeltoon vaan rakennetaan tarpeeksi asuntoja, sinne kyllä tulee työpaikkojakin, kuten kahviloihin ja ruokakauppoihin, ja tarvitaanhan talonmiehiäkin.

Tukinajo helpottaa Helsinkiä
Luulin, että tällainen typeryys on vähemmistössä. Kunnes kuulin Helsingin vihreiden valtuustoryhmän puheenjohtaja Otso Kivekästä Yleisradiolla:

”Maan hallitus ei ymmärrä… Helsingin seudun ongelmia. Se satsaa metsäautoteiden parantamiseen pääkaupunkiseudun raideliikenteen sijaan. Toki tukkien ajo on tärkeää puuhaa, mutta ei se nosta jalostusastetta, kasvata vientiä tai kansantuotetta.”

Tämän lausunnon edessä ei voi kuin nöyrtyä.

Disney-tuote ei ymmärrä, että tukkeja ajetaan tehtaille, joiden tarkoitus on nostaa niiden jalostusastetta ja nimenomaan vientiin – siis tuotteissa, joiden vienti näinä päivinä kasvaa jopa kymmentä prosenttia vuodessa.

Tukkeja ajetaan siksi, että Disney voisi julkaista sarjakuviaan ja maaseudulla olisi töitä, niin ettei kaikkien tarvitse tunkea Helsingin kiskoja kuluttamaan. Metsäautotien rakentaminen – josta muuten metsäala itse maksaa valtaosan – siis tukee Helsinkiä.

Ehkä Kivekäs luulee, että tehtaat tuottavat vain saastetta ja tukkeja kuljetellaan huvin vuoksi – eikä ole luulossaan yksin. Jouduttiinhan tässä taannoin selvittämään jopa Suomen Kuvalehden toimittajalle, että ei niitä puita siellä Lapissa ihan vaan piruuttaan kaadeta, ne menevät tehtaalle.

Tämä oli toimittajalle ennen ajattelematon asia. Niistähän tehdään esimerkiksi paperia, vaikka nyt Suomen Kuvalehdelle.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 16.11.2015.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Tieto ei kelpaa luonnonsuojeluliitolle


Metsäasiat kiinnostavat monia ja ilmiselvästi niistä on liian vähän tietoa. Tästä syystä metsäala pyrkii hankkimaan sitä aktiivisesti.

Voisi kuvitella, että kun tätä tietoa saadaan, se kuluisi käsissä. Mutta ei, kyllä se on pikemminkin päinvastoin: tieto kelpaa vain jos se tukee omia näkemyksiä. Ja jos se ei tue, väärää tietoa levitetään, vaikka se tiedetään vääräksi.

Tällainen on jossakin mielessä ymmärrettävää niin sanotun rahvaan osalta, mutta ei esimerkiksi Suomen luonnonsuojeluliiton, eikä ainakaan sen puheenjohtajan osalta.

Hän, Risto Sulkava, kirjoitti Keskisuomalaisessa 2. marraskuuta (lue täältä) muun muassa, että avohakkuuttomat metsänhoitomenetelmät – mitä lienevätkään – on tutkimuksin todettu toimiviksi ja tuottaviksi ja että ei ole olemassa tutkimusta, joka osoittaisi ”avohakkuumenetelmän” edes taloudellisesti tuottavammaksi.

Totuutta, jos sellainen kiinnostaa, selvitti taannoin Pellervon taloustutkimus PTT Suomen Metsäsäätiön rahoituksella. Siis sitä, millä tavalla eri metsänkasvatusmenetelmien kannattavuutta tulisi verrata ja voiko niiden paremmuudesta tässä suhteessa sanoa jotakin.

Lisätietoja tutkimuksesta löytyy täältä ja täältä.

Päätulos oli, että yleistä vastausta metsänkasvatusmenetelmien paremmuuteen ei oikeastaan voi ollakaan. Tulos riippuu aina metsikkökuvion ominaisuuksista ja metsänomistajan tarpeista.

Selvityksessä käytiin läpi kymmenittäin asiasta tehtyjä tutkimuksia. Niistä yli 40 antoi jonkinlaisen kuvan jommankumman kasvatustavan paremmuudesta. Kokonaisuutena tutkimus ei kallistu kummankaan kannalle.

Syitä voi etsiä itse tutkimuksista: niiden tavoitteet, lähestymistavat ja lähtökohdat vaihtelevat, niistä osa vertaili kirjallisuutta, osa tilastoja ja osa kenttäkokeita, osa taas perustui seurantatutkimuksiin ja osa simulointiin. Myös taloudellisen tulos laskettiin kovin monin tavoin.

Oleellisempaa kuitenkin on, onko asiasta edes mahdollista saada kaikkialla pätevää tulosta.

Todennäköisimmin kasvatusvaihtoehtoja vertaillaan tilanteessa, jossa metsänomistaja harkitsee siirtymistä ”avohakkuumetsätaloudesta”, kuten Sulkava sen haluaa määritellä, jatkuvaan. Harkintaa tehdään todennäköisesti metsikkökuvio kerrallaan eikä esimerkiksi koko metsänomistajan metsäomaisuuden osalta.

Erityisen paljon kasvatustavan valintaan vaikuttaa alueella oleva puusto. Jos kuviolla kasvaa valmiiksi paljon erikokoisia puita, siirtyminen on järkevämpää kuin jos puut ovat saman ikäisiä tai niitä on vain vähän. Tämä vaikuttaa myös siirtymäajan pituuteen, joka tutkimuksissa yleensä sivuutetaan täysin.

Jatkuvaan kasvatukseen ei nimittäin voi siirtyä yhdessä yössä. Siirtymäaika voi olla pitkäkin, jopa 25‒30 vuotta – siis yhtä paljon kuin metsätilan keskimääräinen omistusaika.

Metsästä voi saada hakkuutuloja siirtymäaikanakin. Se pitäisi ottaa huomioon kannattavuutta arvioitaessa mutta siitä tutkimukset eivät sano mitään.

Kannattavuutta tutkimukset pohtivat teoreettisesti. Luultavasti harva mittaa sitä muuntamalla tulevaisuuden nettotulot nykyarvoon. Todennäköisemmin arvioidaan sitä, saako metsästä rahaa silloin kun sitä tarvitaan.

Eikä rahantarve tule yksin metsätaloudesta, niin kuin tutkimukset olettavat. Metsänomistajan talouteen kuuluu muutakin: usein maataloutta, hyvin varmasti kotitaloutta, ehkä muuta yritys- tai sijoitustoimintaa, joskus myös jälkeläisten tai vanhempien taloutta.

Suurin osa metsänomistajista haluaa metsiltään muita kuin puuntuotannollisia arvoja. Moni esimerkiksi tavoittelee jatkuvalla kasvatuksella puustoista metsää.

Jos haluaa puustoista metsää, hakkuita on vähennettävä, oli kasvatustapa mikä hyvänsä. Se vähentää kannattavuutta. Hakkuiden lisääminen taas vähentää puustoisuutta, mutta jatkuvan kasvatuksen tapauksessa myös taimettumista, mihin metsän uudistuminen tällä kasvatustavalla perustuu.

Jatkuvan kasvatuksen metsä ei välttämättä olekaan erityisen puustoinen, jos puuntuotannon kannattavuus on metsänomistajan ensisijainen tavoite.

”Avohakkuumetsätalouden” riskit tunnetaan melko hyvin. Niitä on myös jatkuvassa kasvatuksessa, ennen muuta juurikäävän suhteen, minkä johdosta kuusikoiden hakkuut pitäisi tehdä muutenkin lyhenevän talvisesongin aikana.

Sulkava väheksyi jatkuvan kasvatuksen riskejä, mikä esimerkiksi juurikäävän osalta hämmästyttää. Jos talvihakkuusesonki lyhenee edelleen, nämä yhdessä voivat laskea jatkuvan kasvatuksen puun hintaa.

Metsäntutkimuslaitoksen tutkimuksista tiedämme myös, että jatkuva kasvatus kuusikoissa, minne sitä etupäässä tarjotaan, lisää tukin ja sahatavaran laatuvaihtelua niin paljon, että se vaikuttaa sahauksen kannattavuuteen ja sitä kautta puun hintaan.

Kirjoituksesta on julkaistu lyhennetty versio Keskisuomalaisessa 14.11.2015, luettavissa täältä.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Ruokasektori sössii yöttömän yön maut


Osuin Elma-messuilla Elintarviketieteiden seuran osastolle. Siellä oli kysely ruoan laatuasioista.

Minä innokkaana siihen vastaamaan. Ja järkyttymään.

Kaavakkeessa kysyttiin lukuisia ruoan laatuun liittyviä kysymyksiä. Yksikään niistä ei liittynyt makuun.

Närkästelin tästä osastolla päivystävälle nuorellemiehelle. Hän veti pohjat: ”Makuhan on perusoletus.”

Olin että mitä ihmettä. Kun kurkku oli minuutin kakistelun jälkeen selvä, sanoin jyrkän vastalauseeni: jos joku on perusoletus, niin se, että maku on täydellinen sivuseikka.

Se oli tietenkin typerästi sanottu. Totta kai maku on tärkeä asia.

Se on niin kuin ympäristönsuojelu Neuvostoliitossa: koska se on perustuslain mukaan kunnossa, siihen ei tarvitse puuttua.

Nuorimies tyrkytti mukaan seuran julkaisemaa Kehittyvä Elintarvike -lehteä. Otin yhden numeron.

Nyt olen lukenut sen ja voin vakuuttaa: nuorimies oli väärässä ja minä oikeassa. Maku todellakin on vain jonkinlainen sivustakatsottujen kuluttajien naturalistinen kuvitelma.

Luin kyseisen lehden numeron 5/2015. 60-sivuisessa lehdessä maku mainitaan ensimmäisen kerran sivulla 17.

Sitä ennen on käsitelty kuluttajalle annettavaa tietoa, jonka pitäisi olla mahdollisimman oikeaa, elintarvikeketjua mylläävää digitalisaatiota, elintarvikkeiden laatua ja vastuullisuutta, elintarvikeketjun hävikkiä, Japaniin vietävää suomalaista leivontakulttuuria, alan opiskelijoille annettavaa oluttietoa, hygieniapassia, hyväntekeväisyyttä, kiertotaloutta, luomun vetovoimaa, vuoden 2015 ravitsemustekoa, sommelierien MM-kisaa, Fazerin puuropakkauksen vastuullisuutta, kauravientiä, lähdevesisampanjaa, vuoden luomutuotetta, juustojen suolapitoisuuden ohjaamista, elintarviketurvallisuuden hallintajärjestelmien standardisoimista, ympäristöterveydenhuoltoa, laatusertifikaattien merkitystä elintarvikevalvonnassa, Luomuinstituutin ”jalkautumista”, ruokatrendejä ja elintarvikekaupan vastuullisuutta.

Olemme sivulla 15.

Likimain jokaisessa edellä kuvatussa jutussa olisi voitu käsitellä myös makua. Mutta ei käsitelty.

Sivulta 16 alkaa juttu otsikolla ”Digitalisaatio muuttaa jakelukanavat, valikoimat ja asiakassuhteen”. Sen kuvateksti huomauttaa, että ”ruuan maku ja nautinto ovat tärkeitä, myös silmänruoka”, mutta ei muu sisältö.

Viereisellä palstalla todetaan kehuvaan sävyyn, että ”Suomi on harvoja maita, joissa ensimmäisenä puhutaan ruuan terveellisyydestä. Jo Ruotsissa tulevat ensimmäisenä maku ja nautinto. Meillä neuvominen on päällimmäisenä.”

Että terveisiä vaan sinne messuosastolle.

Seuraavan jutun otsikko kuuluu näin: ”Suomalainen ruoka ansaitsee arvonsa”. Ei kertaakaan sanaa maku.

Kirjoitus ”Totuus luomusta” muistaa mainita – aivan oikein – että kuluttajat mieltävät luomun tavanomaista paremman makuiseksi, mutta näyttöä ei ole. Sitä johtopäätöstä ei tehdä, että maulla olisi merkitystä.

Kahden sivun juttu pohjoisen marjoista tehtävistä trendikkäistä terveysöljyistä ei mainitse makua. Sosiaalista mediaa arvosteleva juttu mainitsee, kun se sanoo, että kuluttajat pitävät asiallista linjaa vouhotuksena ja puhuisivat mieluummin mausta. Samoin mainitaan, että lounaspaikan valinnan ratkaisee usein ruoan maku.

Tulee tunne, että tällaisista kuluttajista pitäisi kyllä päästä eroon.

Kahden sivun juttu suolasta ei mainitse tärkeintä syytä suolan käyttöön, siis makua. Paitsi teollisuuden edustajan kainalojuttu, jonka mukaan suola kuuluu leipään myös rakenteen takia.

Kahden sivun juttu ruokatrendeistä sanoo, että nykyään pyritään ”kokonaisvaltaisemmin terveelliseen ruokavalioon, joka sallii hetkittäisen herkuttelun”.

Hetkittäisen herkuttelun!

Miksi kaikki ruoka ei saisi maistua hyvältä? Terveisiä vaan sinne messuosastolle.

Kirjoitus ruokamarkkinoiden hallitusta kaaoksesta ei mainitse makua. Ei myöskään se, mikä kertoo karjalanpiirakan yhä jatkuvasta matkasta trendien aalloille.

Arkikielen vastuullisuudesta kertova juttu ei mainitse makua, eikä Hyvää Suomesta -juttu, joka kuitenkin sanoo suomalaisen ruoka-alan vastuullisuutta ylivoimaiseksi. Ja onhan se, syöttää kuluttajalle ruokaa, jossa maku on täydellinen sivuseikka.

Olemme sivulla 34. Nyt kirjoitetaan lapsille järjestettävästä Ruokakoulusta. Täällä todetaan ensimmäisen kerran, että ”hyvä ruoka maistuu hyvältä”, siinä missä puhutaan lapsille ja lapsista.

Mutta kun puhutaan siitä, miten lapset saadaan arvostamaan hyvää ruokaa, merkitykselliseksi sanotaan, että syö säännöllisesti, monipuolisesti ja riittävästi.

Kylmäjärjestelmien modernisoinnin syyksi lehti ei kerro makua eivätkä siihen liity kylmälaitekeksinnöt muutenkaan, eikä F-kaasutusasetus tai ilmastonmuutoksen torjunta.

Varsin hauska on juttu siitä, miten suomalaista kauraa pyritään myymään espanjalaisllle. Makua ei mainita kertaakaan. Näkisinpä päivän, että espanjalainen ostaa ruokaa, joka maistuu puulta.

Pakkauksia käsittelevässä jutussa maku todetaan, mutta väheksyen: ”Kuluttajan ostopäätös perustuu usein hintaan sekä mielikuvaan tuotteen tuoreudesta ja mausta.”

Surullisinta on, että elintarvikesektori hukkaa sen ainoan edun, mikä suomalaisella ruoantuotannolla on, vaikka me suomalaiset sössisimme asiamme kuinka pahasti. Ja se on tietenkin meidän pitkä yötön yömme, mikä todistetusti tuottaa täällä kasvaviin ruokakasveihin syvää, luonnollista ja voimakasta makua.

Tämä on tärkein syy esimerkiksi siihen, että Suomi on maailman johtavia kuminan tuottajamaita – se maku, minkä yötön yö tuottaa kuminaan, on ylivoimainen.

Tämän luulisi olevan keskeinen osa Suomen elintarvikesektorin laatulupausta. Totta kai molekyylihöpötyskin on tärkeää, mutta jos se tulee ennen makua ja ruoasta saatavia elämyksiä, mikään ei tule onnistumaan.

Nyt joku voi sanoa, että maku on makuasia, eikä siitä voi sanoa mitään luotettava. Eikä voisi olla enempää väärässä.

Kysykää vaikka Pauligin kahvipaahtimon maistajilta. Aivan varmasti makua voi jopa säätää täsmälleen siihen suuntaan kuin kuluttajat haluavat.

Mutta tämä lehti, se määrittelee laatua näin:

”Laajalti katsoen laboratoriomittauksien laatuparametrit voisivat soveltua sellaisenaan myös elintarvikeketjuun”. ”Laadukkaan toiminnan… kriteeri onkin, että mahdollisten virheiden muodostuminen pyritään… estämään.”

Luomun laatu määrittyy ravintoaineiden, torjunta-aineiden ja ympäristömyrkkyjen määrinä. Pohjoisten marjojen osalta on hienoa, että ne onnistutaan, maailman uudenaikaisimmalla menetelmällä, uuttamaan lisäravinnekapseleiksi.

Lihantuotannon suhteen lehti rohkaistuu väittämään, että suhteessa hyönteisten syöntiin, ”kuluttajanäkökulmasta helpommin lähestyttävä, joskin teknologisesti haastava ratkaisu voisi olla… lihan tuottaminen laboratorioissa soluviljelmillä…”.

Lehdessä mietitään sitäkin, miten varmistaa, että vanhus syö kotonaan tulostetun ruoan. ”Kun hän avaa pakkauksen, etävalvonta piippaa, ja kun hän tarttuu haarukkaan, etävalvonta kertoo, että ruoka tulee myös syödyksi.”

Luoja minua varjelkoon tällaiselta elintarviketieteeltä.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Rasvamontulta kuultua


Oli Volkswagen Golf dieselin huolto. Samalla oli näppärää kysyä rasvamontun suunnasta, että onkos tässä nyt semmoinen huijausmoottori.

Vastaus oli pitkä, mutta ennen kaikkea tyrmistyttävä – ja todennäköisesti ainakin osittain väärä. Rasvamontun mukaan päästönormit ovat niin tiukat, että niitä ei vaan voi dieselillä huijaamatta täyttää, minkä kuulemma tajuaa jokainen joka käsittää moottoreista jotakin.

Kysyin toista mielipidettä. VTT:stä kerrottiin, että kyllä normin täyttävä diesel on mahdollinen rakentaa, mutta se näyttäisi tekevän autosta myyntikelvottoman – kukaan ei halua niin tehotonta kärryä. Saman näyttävät havainneen myös Mercedes-Benz, Honda, Mazda ja Mitsubishi.

Rasvamonttu pani miettimään, että millaista Ekologistania me olemme tänne oikein rakentamassa. Kuinka ympäristönsuojelun voidaan kuvitella saavan kannatusta, jos se edellyttää, että asiat lakkaavat toimimasta?

Toivomattomia tuloksia
Useita ympäristönsuojelusäädöksiä voisi kuvata englannin kielen sanalla counterproductive, mikä tarkoittaa, että ne tuottavat tavoitteeseen nähden päinvastaisia tuloksia. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon.

Ensimmäisenä tulevat mieleen omakotitalojen energiatodistukset, jotka ovat muuten hyviä, mutta kun ne eivät kerro omakotitalojen energiankulutuksesta. Sen sijaan ne antavat moraalisia ohjeita siitä, mitä lämmitysmuotoja on hyvä käyttää: suora sähkö on paha, kaukolämpö hyvä.

Entäpä sähkölamput? Kokonainen Euroopan unionillinen kuluttajia on pantu aivan sekaisin sillä, että hehkulamput kiellettiin ilman että tilalle oli pitkään aikaan mitään kunnollista vaihtoehtoa.

Sellaiseksi tarjottiin energiansäästölamppuja, jotka lunastavat vain kaksi lupausta: ne ovat kalliita ja ongelmajätettä. Huono puoli on, että ne kestävät paljon lyhemmän ajan kuin on luvattu ja sen aikanakin himmenevät niin ettei valotehoa lopussa ole nimeksikään.

Vasta nyt olemme saamassa lupaukset täyttäviä LED-lamppuja käyttöömme.

Uhanalaisuus on huono mittari
Ekologistan on levinnyt metsäalallekin. Siellä se näkyy täysin käsittämättömänä puheena luonnon monimuotoisuudesta.

Luonnon monimuotoisuus tarkoittaa määritelmän mukaan kolmea asiaa: geneettistä, lajistollista ja maisematason monimuotoisuutta. Sitä kuitenkin mitataan lajien uhanalaisuudella, jolla on vain etäinen yhteys monimuotoisuuteen.

Monimuotoisuuden turvaamiseksi taas sanotaan uhanalaisten lajien esiintymien turvaamista, mitä se ei ole. Kaikki asianosaiset tietävät ja ymmärtävät tämän: ajatus, että uhanalaisen lajin löytyminen osoittaa, että löytöpaikka pitäisi suojella, on vailla perusteita.

Todellisuudessa uhanalaisia lajeja voi löytyä ihan mistä vaan, minkä merkkinä jopa kadonneeksi luultuja vanhan metsän lajeja on löytynyt järvenpääläiseltä kadulta.

Lajit voivat myös olla uhanalaisia ihan luonnollisistakin syistä. Esimerkiksi muutamaa kuukkeliesiintymää vaadittiin taannoin suojeltavaksi, koska ne olivat lajin esiintymisalueen äärirajalla ja siksi uhanalaisia.

Niinpä. Missä muualla laji voisikaan olla uhanalainen kuin esiintymisalueensa äärirajalla?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 16.10.2015.

tiistai 29. syyskuuta 2015

Suomelle Venäjä on vain raja


Suomessa perustellaan Venäjä-asiantuntemusta esimerkiksi sillä, että meillä on 1300 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa. Ikään kuin pelkkä raja toisi osaamista – sillä mitään muuta se ei meille ole kuin raja.

Meillä on varaa torjua pakolaiset, kun emme tunnista, mitä tuon rajan takaa, Euroopan vähiten vakaasta maasta voi tulla. Jos tulee, kuka jakaisi kanssamme tällaisen taakan?

Taloudessa arvostamme vain rajan takaa tulevaa ostosrahaa. Me emme siellä käy.

Kun Suomessa taannoin valmisteltiin Kansallista metsäohjelmaa (KMO), maa- ja metsätalousministeriölle ehdotettiin, että ohjelmassa arvioitaisiin myös Venäjän vaikutusta Suomen metsäalaan. Tästä kieltäydyttiin sillä lyömättömällä perustelulla, että ”kyseessä on Suomen, ei Venäjän metsäohjelma”.

Ei kiinnostanut, että rajan takana avautuu maailman suurin metsämanner, jonka puista mekin olemme riippuvaisia. Sen osoittivat Venäjän puutullit, jotka kohtasimme täysin housut kintuissa.

Jos Venäjää olisi arvioitu, muutoksiin olisi voitu varautua. Olisi ehkä älytty, että tässäkään emme olleet yksin: kohtalotoverinamme oli suurvalta, nimittäin Kiina.

Venäjälle mikään ei ole pakko
Euroopan metsäinstituutti EFI järjesti elokuun lopussa Helsingissä tilaisuuden, joka viestitti, että meillä ei ole varaa unohtaa Venäjän biotaloutta, että biotalous on Venäjälle ainoa mahdollisuus ja että ”yhteistyön aika on nyt”.

Viestit tuntuivat naiiveilta. Eihän Venäjä muista biotalouttaan itsekään. Miksi se olisi sille pakko – onhan se osannut valita kommunisminkin? Entä yhteistyö – kenen kanssa ja mitä?

Jokin aika sitten teollisuudella oli Venäjällä mittava yhteistoimintaverkosto puunhankinnassa. Venäjä tuhosi sen puutulleilla, täysin piittaamatta sen vaikutuksista edes venäläisille.

Mitä voisi olla yhteistyö, kun tämä maa on nyt säätämässä lakia, jonka mukaan mikä hyvänsä ulkomaalainen omaisuus voidaan takavarikoida valtiolle ilman minkäänlaista syytä.

Venäjä-metsästrategiaa ei ole
Iskulauseiden sijaan Venäjää pitäisi arvioida. Tekeekö KMO:n seuraaja Kansallinen metsästrategia sitä?

Se mainitsee Venäjän yhden kerran. Siinä todetaan, että kahdenvälistä metsäpolitiikkaa harjoitetaan vuoden 2013 kehityspoliittisen metsälinjauksen mukaisesti ottamalla huomioon ihmisoikeudet, metsien kestävä ja demokraattinen hallinta ja metsistä saatavien hyötyjen oikeudenmukainen jako.

Mutta sitten se toteaa, että tämä ei koske Venäjää: ”Muussa kahdenvälisessä metsäyhteistyössä Suomi keskittyy kaupallisesti kiinnostaviin ja poliittisesti merkityksellisiin maihin; tärkeimpiä maita ovat olleet Venäjä ja Kiina.”

Siis ”ovat olleet”. Ei tästä selvää saa, paitsi että mitään sisältöä Venäjä-politiikalle ei tarjota.

EFIn viesteillä sentään pyrittiin johonkin. Niitä tuli kuuluttamaan jopa EFIn hallituksen strateginen neuvonantaja Esko Aho – jonka neuvoista, uskoisin, että jopa aika kalliista, EFI ei jostakin syystä tiedottanut mitään.

Sen sijaan strategian kai pitäisikin pyrkiä johonkin. En vain keksi mihin, jos Venäjästä puhutaan.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.9.2015.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Me Terveystalon ruumiit


Työnantajani työterveyshuolto siirtyi viime vuodenvaihteessa Mehiläisestä Terveystaloon. En tiedä miksi – minulla ei ollut aiempaan valittamista, pikemminkin päinvastoin.

Olen kuitenkin kuullut, että Terveystalo on halvempi, vaikka tuleekin kalliimmaksi. Ohjehinnat ovat halvat, mutta lääkärit määräävät tutkimuksiin surutta, ja ne maksavat. Minulle on myös kerrottu, että tätä eivät hyväksy kaikki lääkäritkään: osa heistä on lähtenyt ja perustanut oikeasti edullisen Cityterveys-lääkäriaseman.

Tämä on helppo uskoa. Jos ei ollut minulla edellisestä valittamista, nykyisestä on. Mutta kenelle se oikeastaan kuuluu?

Työterveyshuolto huoltaa työntekijää. Siinä mielessä asia kuuluu minulle.

Mutta minä en sitä maksa. Siinä mielessä asia kuuluu maksajalle, josta en pitkään tiennyt, kuka se on.

Luulin pitkään – en tiedä, miksi – että maksaja on joku kasvoton vakuutusyhtiö. Lopulta selvisi, että sepä onkin tämä meidän ikioma runsaan kymmenen hengen työyhteisömme, tai siis työnantajamme, joka ei todellakaan ole yhtään sen enempää kuin me, jotka siellä työtä teemme.

Eli siis: joka kerta kun menen työterveyshuoltoon, työnantajani kyky panostaa siihen työhön, mitä meidän oikeasti pitäisi tehdä, heikkenee – täsmälleen samalla eurosummalla, millä minä rahaa työterveyshuollossa poltan.

Voi tietysti kysyä, että mitä se minulle kuuluu. Vastaan, että kuuluu paljonkin.

Minä ensinnäkään en ole, arvon Terveystalo, töissä vain siksi, että saisin rahaa, niin kuin ilmiselvästi ainakin jotkut teillä. Minä katson tekeväni työtä, jolla on merkitystä.

Haluaisin siis olla terve, jotta voisin tehdä arvokasta työtäni, mutta haluaisin olla myös riippumaton kaikenlaisista syöpäläisistä.

Joista lisää kohta.

Mehiläisessä minua tutkittiin hyvin. Olen aina luvannut siirtää kaikki terveystietoni muihin hoitopaikkoihin, ja hyvin ne siirtyivät Terveystaloonkin.

Terveystalossa niillä ei kuitenkaan ollut mitään arvoa. ”No, nuohan on tehty marraskuussa”, sanottiin tammikuussa edellisistä kolesterolimittauksesta. ”Varsinkin kun meillä on nämä meidän mittarimme.”

Ja sitten alettiin mitata, ja kyllä mitattiinkin. Joka ikinen mittaus oli vähintään kymmeniä prosentteja yhden forest.fi-jutun arvosta. Niin että voi todellakin kysyä, ketä ja mitä tämä hyödytti?

20. tammikuuta: muun muassa glukoosi, alkalinen fosfataasi ja alaniiniaminotransferaasi. En tiedä, miksi. Muistelisin, että olin saanut vatsani tasapainoon, ja Terveystalo halusi selvittää, miksi.

Hyvä niin, mutta olisivat nyt edes tehneet sen omilla rahoillaan.

3. helmikuuta havaittiin, että CRP oli koholla. Se kertoo tulehduksesta, on periaatteessa tärkeä ja oli ollut koholla aiemminkin.

Toinen oire tulehduksesta oli lievä kuumeilu. Käytännössä kyse ei ollut isosta asiasta, mikä selvisi myöhemmin, mutta tuossa vaiheessa siitä ei tietenkään kerrottu minulle mitään.

CRP mitattiin uudelleen 13. ja 27. helmikuuta. Tulos: jatketaan mittailua. Syytä ei oikeinniinkuin osattu edes arvata.

Osattiin mitata. 11. maaliskuuta mitattiin lasko, kalsium, kalium, kreatiniini, natrium ja tyreotropiini. Virtsasta selvitettiin glukoosi, asetoniaineet, erytrosyytit ja happamuus. Verestä mitattiin proteiini, nitriitti, leukosyytit ja prostataspesifinen antigeeni.

Tulos: emme oikein tiedä.

13. huhtikuuta CRP mitattiin taas kerran. Nyt se oli jotakuinkin normaali. Kesäkuun 10. päivä mitattiin taas kerran kaikki kolesterolit.

Lopputulos: ei oikein tiedä. Itse tunsin olevani terveempi kuin koskaan, jos sillä nyt näissä kekkereissä on mitään merkitystä.

Kaikki mahdollinen mitattiin, mitään ei löytynyt, paitsi kohonnut kolesteroli, jonka tiesin ennenkin ja jonka hoitoon ei – yllättävääko? – osattu antaa yhtään uutta neuvoa.

Kuumeilu oli yksi syy tutkimuksiin. Kokeet olivat pääosin verikokeita, mikä sekin alkoi inhottaa, mutta se täytyy kyllä ihmisen kestää. Pahempi oli gastroskopia.

Gastroskopia tarkoittaa sitä, että suusta työnnetään letku ruokatorven kautta vastalaukkuun ja sillä sitten filmataan sikäläisiä tapahtumia.

Tutkimus on inhottavin, mitä tiedän. En soisi sitä kuin pahimmalle vihamiehilleni – hänelle kuitenkin, ei se niin paha ole.

Mutta mitä pitäisi sanoa seuraavasta? Loputtoman tutkimusrumban seurauksena aloin kysellä niin sanottua toista mielipidettä. Ja kolmatta. Ne olivat aika yksiniittisiä.

Gastroskopian asiantuntijat sanoivat, että sillä ei teoriassakaan voi löytää syytä kuumeiluun tai kohonneisiin CRP-arvoihin. Nämä lääkärit sanoivat myös, että CRP-arvoni eivät edes eronneet normaaleista mitenkään erityisesti. Että turhaa hommaa kaikki tyynni.

Nyt voisi tietenkin sanoa, että rahaahan siinä vain paloi, eikä edes minun. Se ei kuitenkaan vastaa totuutta, ei missään mielessä.

Ensinnäkin, se oli minun rahaani. Se nimittäin on juuri sitä rahaa, millä minä teen työtäni, jota pidän arvokkaana ja jota jopa rakastan.

Mikä oikeus millään Terveystalolla on tulla tähän väliin ja ilmoittaa, että osa tästä rahasta kuuluu heille?

Vastaan: se osa, mikä kuluu esimerkiksi minun terveydenhoitooni, eikä yhtään enempää.

Toiseksi, ja tämä on pahempaa: minun koskemattomuuttani on loukattu.

Tiedoksi Terveystalolle: kestän kyllä gastroskopian, jos sen avulla saa oleellista tietoa terveydestäni. Mutta jos se tehdään vain ja ainoastaan teidän voittojenne kasvattamiseksi, en voi sietää sitä, en mitenkään. Minusta se on vähän niin kuin raiskaus.

Vaikka ehkä olenkin teille vain ruumis, se ruumis ei mielestäni kuulu teille, vaan minulle, arvon Terveystalo.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Logonsärkijät


Viestinnässä on muutamia perustuslakeja, joista yksi on tämä: logoa ei saa särkeä, ei missään oloissa. Logon särkemisellä taas tarkoitetaan kaikenlaista logon muuttamista.

Erityisesti sillä tarkoitetaan sitä, että logoa ei saa pilkkoa osiin ja esittää osia erillisinä tai osaa niistä muutettuina. Näin kuitenkin usein tehdään, mikä on yleensä merkki siitä, että ei ymmärretä, miksi näitä logoja oikein edes on.

Nimittäin, logon tarkoitus on edustaa pysyvyyttä nimenomaan brändimielikuvan luomisessa. Logo on se tunnus, mikä pysyy samana ja antaa kehyksen sille, että vaikka sanat ja kuvat muuttuvat, niiden takana oleva perusviesti säilyy muuttuvissa tilanteissa.

Jos logoa nyt sitten menee kesken kaiken muuttamaan tai esittää siitä tänään tällaisen ja huomenna tuollaisen osan, brändimielikuvaa ei synny. Tai syntyy mielikuva brändistä, jonka keskeisin idea on noukkia rusinat kustakin suhdanteesta ilman mitään omaa sisältöä.

Toisaalta viestinnässä on myös sellainen perustuslaki, että mitä hyvänsä sääntöä pitää voida rikkoa, jos siihen on olemassa hyvä syy. Tämän säännön noudattaminen on yksi tapa tehdä viestinnästä mielenkiintoista.

Mikä sitten voisi olla riittävän hyvä syy särkeä logo? Milloin logon särkemisellä voi saada aikaan parempaa viestintää?

Silloin, kun logo on äärimmäisen hyvin tunnettu vähintäänkin kohderyhmässä, mutta mieluummin laajemminkin. Siis todellakin niin tunnettu, että sen tuntee suurin piirtein jokainen massaviestinnän lukemiseen kykenevä ihminen – no, ehkä ei jokainen, mutta esimerkiksi suomalaisen yrityksen tapauksessa jokainen suomalainen.

Silloinkaan logoa ei kannata särkeä, jos haluaa esiintyä konservatiivisena. Mutta esimerkiksi muutoksenhalusta viestimisessä se voi onnistua.












Jännitystä. Skrollaa....






Viime aikojen kiinnostavin uusi esimerkki
logon särkemisestä on tässä:


Kun näin tämän särjetyn logon ensimmäisen kerran kadunvarren elävässä mainostaulussa, se iski kuin rakettipolttoaine – tiedättehän tämän venäläisen paukun: yksi osa kuohuviiniä ja yksi osa konjakkia. Tajusin heti, mistä on kyse ja tajusin myös, että tätä minä haluan.

Aivan erityisen mainio yksityiskohta on, että tuo newyorkilaisen kaupunginosan nimi on kirjoitettu väärin. Mutta niin oikealla tavalla väärin, että siihenkin voi vain ihastua.

Tajusin myös, että tällaisen elämyksen voi tarjota vain se, jonka nimeä tässä mainoksessa ei ole, on vain särjetty logo. Näin tämän Stockmannin ravintolasta kertovassa aamiaismainoksessa, ja siitä pitäen minusta on tuntunut, että tuo aamiainen ei voi olla muuta kuin hyvä.

Tai oikeastaan enemmän, jotain parempaa, suorastaan ylevää. Sellaista, mitä minun nuoruudessani pidettiin lähes saavuttamattomana – mannermaista.

Stockmann ei kuitenkaan ole paras esimerkki suomalaisesta logonsärjennästä. Aivan huippua on tietenkin Viking Line, joka on särkenyt logoaan menestyksellä jo pitkään, laittamalla esimerkiksi mainokseen vain logostaan peräkkäin löytyvät kirjaimet N ja G vierekkäin, siten että ännän vasemmasta ja geen oikeasta reunasta on nirhaistu pala pois.

Ja aivan alusta asti joka ikinen tiesi, mistä on kyse.

Hetkittäin Viking Linen logonsärjentä on lähentynyt taidetta, mikä on vaarallista siksi, että se alkaa helposti näyttää itsetarkoitukselta. Tämän Viking Line on välttänyt sillä, että kaikkea ei ole näytetty laajasti vaan hyvin harkiten.

Suomalaisen logonsärjennän ehdoton huippu nähtiin lokakuussa 2010, kun Viking Line oli julkistanut päätöksensä hankkia LNG-kaasulla kulkevia laivoja – tiettävästi ensimmäisenä maailmassa. Sen jälkeen minut tyrmäsi alla oleva Rautatientorin metroasemalla julkaistu kolmen vierekkäisen julisteen sarja.

En osaa sanoa kuin tämän: nerokkuudessaan mykistävää, etenkin kun se jäi ainutkertaiseksi ja esitettiin täysin ilman asian pilaavia selityksiä.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Arvio eräästä Snackystä


Yleensä en mielelläni arvioi toisten viestintää tai mainoksia, vaikka sitä pyydettäisiinkin. Miksi?

Siksi, että en voi tietää, mihin viestinnällä, tai edes mainoksilla pyritään: myyntiin varmaankin, mutta kenelle halutaan myydä ja millainen on se kokonaiskampanja, minkä osa arvioitava mainos on. Mitä taas tulee viestintään, sen pyrkimyksiä on yleisesti ottaen mahdoton tietää.

Viestinnän ja mainonnan tavoitteet ovat yleensä strategista tietoa, eikä niitä julkisteta kuin poikkeustapauksessa. Eikä viestinnän hyvyyttä tai onnistumista voi mitenkään arvioida muuten kuin sen tavoitteita vasten.

Viime päivät olen kuitenkin ihastellut Snacky-ketjun Pressa-hampurilaisaterian mainosta:


Suomalaisissa mainoksissa on harvoin onnistuneita sanaleikkejä. Tässä niitä on jopa kahdella kielellä, vieraalla kielellä kaksikin.

Kiintoisaa on myös, että suomeksi iskulauseessa on vain sanaleikki, kun taas myynti-ilmoitus on englanninkielinen. Olisi kiintoisaa tietää, onko tämä edistänyt myyntiä ja jos, niin kumman mainoksessa mainituista kahdesta brändistä.

Mutta sitten näin kampanjan toisen tuotteen, telkkarissakin näytetyn filminpätkän.

Tämä vaikutti uskottavalta, kun sitä vertaa Snackyn aiempin mainoksiin, mutta toisaalta, tässä ideassa ei oikein tunnu olevan mitään yhteistä tuon ulkomainoksen sanaleikin kanssa.

Onkohan tässä taas käynyt niin kuin meillä usein käy: suunnitellaan mainontaa oikein tosissaan, mutta sitten keksitään täysin suunnitelman henkeä toteuttamaton, ylivoimaisen hauska sanaleikki, minkä jälkeen päätetään toteuttaa sekä suunnitelma että se sanaleikki, jolloin saadaan tulokseksi pelkästään omituinen sillisalaatti.

Tämä tekee entistäkin mielenkiintoisemmaksi sen, onko kampanjalla ollut tulosta. No, telkkarimainosta ei onneksi ole näytetty liian usein.

Englantia tai ei, Snackyn mainoksessa on kuitenkin ideaa. Se ei ole vain typerää englantia englannin vuoksi, se on tykkänään toista kuin esimerkiksi tämä, joka löytyy Helsingin Pitäjänmäeltä saman katon alta Snackyn kanssa:


Jotenkin tämä suomalaista omistustaan korostavan, suomalaisille mielestään mahdollisimman paljon suomalaisia tuotteita myyvän osuuskunnan huoltoasemaketju on katsonut asiakseen harhauttaa asiakkaitaan englanninkielisillä brändikylteillä – todellakin, ne ovat kaikki englantia.

Tämä ei kerro erityisestä kunnioituksesta asiakas- eikä omistajakuntaa, mutta ei myöskään bisnestä kohtaan: tiedän erityisesti vanhempia, mutta varakkaita ja korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotka eivät tiedä, mitä nämä sanat tarkoittavat.

He kun ovat opiskelleet aikana, jolloin englantia opiskelivat vain marginaalikulttuurien harrastajat. Keskenkasvuisille mainosnörteille lienee mahdotonta ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, joille olisi helpompaa, jos siinä lukisi että wagenwäsche.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Keisari sertifiointi ja hänen vaatteensa


Metsäsertifiointia pidetään hyvänä vakuutena metsänhoidon tasosta. Silti harva ymmärtää, mistä siinä oikeasti on kyse.

Sertifioinnin kritiikki ei ole kovin syvällistä. Yleensä kysytään, takaako tämä tai tuo järjestelmä todella kestävyyden tai toimiiko se itse määrittelemiensä ohjeiden mukaan.

Mutta tilanne saattaa olla muuttumassa. Esimerkiksi The Forest Trust -järjestön vuosia jatkunut kritiikki saa paradoksaalisesti ilmaa siipiensä alle sieltä, missä metsäsertifioinnin idea on alun perin esitetty: ympäristöjärjestöistä.

TFT julkaisi äskettäin Scott Poyntonin kirjan Beyond Certification – Sertifioinnin jälkeen. Se on ladattavissa täältä.

Kirja muistuttaa satua keisarin vaatteista. Poyntonin mukaan niitä on, mutta vähän.

Perustuu epäluottamukseen
Poyntonin mukaan sertifiointi ei, niin kuin väitetään, perustu luottamukseen, vaan epäluottamukseen. Jotkut, jotka eivät luota, ovat tehneet sertifioinniksi kutsutut omat ohjeensa siitä, miten metsiä pitää hoitaa.

Tämä pätee selvästi FSC-, mutta pitkälti myös PEFC-metsäsertifiointiin, vaikka metsänomistajat ovatkin olleet vahvasti mukana sen laatimisessa. Sillä tosiasiassa myös PEFCin vaatimukset ovat pitkälti vastaus niille, jotka eivät luota metsänhoitoon.

Toinen kritiikki on, että vaikka sertifioinnin väitetään olevan riippumatonta metsäalan tuotantoketjuista, se ei sitä ole, vaan päinvastoin. Tosiasiassa auditoinnin maksaa se, jota auditoidaan.

Voiko tällainen olla riippumatonta? Ehkä, mutta siltä se ei näytä, vaikka pitäisi.

Poyntonin mielestä parempi vaihtoehto – vielä parempaa odotellessa – on hänen VT-TV-ajattelutapansa, missä kirjaimet tulevat sanoista Arvot, Läpinäkyvyys, Muutos ja Varmentaminen.

Lähtökohta, arvot, on ilmeinen: hyvin harva haluaa olla mukana pahanteossa. Poyntonilla on lukuisia esimerkkejä siitä, miten yritykset ovat päättäneet irtisanoutua huonosta toiminnasta.

Ne ovat aloittaneet pitkän tien päästäkseen arvojensa mukaiseen toimintaan. Sitä mukaa kuin tiellä on edistytty, siitä on kerrottu läpinäkyvästi.

Ero sertifiointiin on jyrkkä: tahto muutoksen ei tule ulkoa, vaan organisaatiosta itsestään. Lopulta se varmennetaan asettumalla julkisesti tarkastettavaksi. Ajatus on, että kukaan ei ole koskaan täydellinen. mutta kun virheitä ilmenee, ne korjataan.

Onko tämä uusi aalto?
Poynton ei ole ajatuksineen yksin. Arvoista kirjoitti esimerkiksi Johanna Korhonen Helsingin Sanomissa heinäkuun puolivälissä otsikolla Kiitollisuustalous haastaa julmuustalouden.

Kirjoitus liittyy siihen virtaan, missä ihmiset ovat kääntämässä selkänsä uusliberalismille, missä vain yritysten voitoilla on merkitystä. Tilalle tulee tahto olla mukana hyvässä.

Korhonen esittää useita esimerkkejä siitä, miten keskituloiset kaikkialla maailmassa luovat uusia, jakamiseen perustuvia taloustoiminnan muotoja. Rikkaita ja heitä rikastuttavaa rahataloutta nämä tavat heikentävät monin tavoin, koska niistä jokainen laajentaa rahatalouden ulkopuolista taloutta.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 17.8.2015.

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Metsäkritiikki on syvän tietämätöntä


Radion Luontoretki toisen juhannuspäivän aamuna sai minut raivon partaalle. Ei niinkään taas jatkuneen systemaattisen metsätalouden arvostelun takia, vaan siksi, että tämä arvostelu perustuu lähes aina tietämättömyyteen nykymetsätalouden käytännöistä.

Tällä kertaa äänessä oli linturengastajana tunnettu luontoaktivisti Heikki Lokki. Hänen mukaansa ”talousmetsässä puut on aikalailla yhdenikäisiä” ja ”talousmetsän kehitys päättyy kerralla väkivaltaisesti”, millä tarkoitettaneen päätehakkuuta, kun taas ”vanhassa metsässä elämän uusiutuminen tapahtuu arvokkaasti”.

Toimittaja Juha Laaksonen löi lisää löylyä sanomalla, että ”40-vuotiaassa tasaisessa mäntymetsässä” puuston ikähaitaria ei näy ollenkaan. ”Joku voi tykätä, että mäntymetsä on kaunis, mutta se on tietyn ajanjakson metsä eikä siinä ole kerroksellisuutta.”

Luontoaktivisteille saa jankata vaikka kuinka, että metsätalous on meillä jo pitkään pyrkinyt monikerroksiseen ja monipuulajiseen sekametsään jo yksin taloudellisista syistä. Yleensä saa vastaansa tietämättömän tai suorastaan valehtelijan leiman.

Jos herrat Lokki ja Laaksonen kävisivät joskus myös talousmetsässä, he kyllä pystyisivät tämän havaitsemaan. Monikerroksisuuden takaa yksin se, että joka ikisellä suomalaisella metsähehtaarilla yli neljä viidestä puusta on luontaisesti syntynyt. Laaksosen kuvailemaa tasaista mäntymetsää toki löytyy, mutta se ei synny metsätalouden keinoin, vaan sen on tehnyt luonto itse.

Suuria puita on yhä enemmän
Luontotutkijoiden into mollata metsätaloutta on päällekäyvää. Siinä käytetään häikäilemättä hyväksi oppiarvoja ja tutkimuksia, jotka kuitenkin on tehty jostakin aivan muusta. Tiedotusvälineet toistavat kaiken iloisesti ja kritiikittä.

Helsingin yliopisto tiedotti kesäkuussa, että ”tekopesä talousmetsässä on haukalle huono vanhan metsän korvike”. Näin varmaan on, koskapa nyt pesä olisi metsän vaihtoehto.

Tutkija Heidi Björklund puhui asiastaan hyvin, mutta vähän. Enimmän osan tiedotteesta veivät kummalliset selitykset haukan kärsimyksille: varttuneet metsät ovat vähentyneet 1990-luvun alusta vuoteen 2010, talousmetsissä suositaan suorarunkoisia ja pienioksaisia puita, metsäteollisuudelle ei ole hyötyä järeistä oksista.

Metsätilastoista kuitenkin tiedetään, että varttuneiden metsien määrä on lisääntynyt jo pitkään, samoin järeiden puiden määrä. Talousmetsässä kyllä suositaan suorarunkoisia puita, mutta miksi haukka siitä kärsisi?

Ja jos metsäteollisuus ei oksia tarvitsekaan, luulisi Björklundin kuulleen metsäenergiasuunnitelmista, jotka nojautuvat ratkaisevassa määrin hänen itsensäkin ihailemaan, ja haukoille ilmeisen sopivaan vanhojen kuusikoiden oksistoon.

Jos siis haukat kärsivät, roskapuheellako niiden tilanne korjataan?

Helsingin yliopiston tiedote käyttää propagandistista ja sisällyksetöntä sanaa ”tehometsätalous”. Sellainenko toiminta, joka vuosikymmenten ajan jättää systemaattisella työllä rakennetusta tuotantokapasiteetistaan 15–20 prosenttia käyttämättä, on yliopiston mielestä tehokasta.

Jos on, se selittää yliopiston toiminnastakin aimo osan.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun tulevaisuus -lehdessä 20.7.2015.

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Hiilivelkaa käyttävät vain ympäristöpelurit


Metsien käytön vastustajat keksivät alinomaa uusia perusteita toiminnalleen. Ne ovat usein järkeviä. Samaa kriittistä tarkastelua ei kuitenkaan kohdisteta ympäristöjärjestöjen itse esittämiin vaihtoehtoihin.

Yksi tällainen käsite on hiilivelka. Sitä syntyy kuulemma vain biomassan polttamisesta.

Käsite sinänsä on kiistaton: jos energiakäyttöön otetaan uusia biomassavaroja suuressa määrin ja jos ajatus hiilineutraaliudesta perustuu siihen, että kasvava biomassa aikanaan sitoo tällä tavoin ilmakehään vapautuneen hiilen, päästön ja sidonnan välinen aika voi tietenkin olla pitkä.

Tätä väliaikaista ilmakehän hiilidioksidimäärän kasvua sanotaan hiilivelaksi.

Metsien käytön osalta hiilivelka on kuitenkin pelkkää peliteoriaa. Kuten ympäristöjärjestötkin usein toistavat, ympäristöväitteiden pitäisi olla paitsi tosia, myös oleellisia.

Todellisuudessa kukaan ei ole ottamassa käyttöön uusia biomassavaroja, puuta on käytetty kaiken aikaa. Lisäys ei myöskään ole kummoinen, optimistissakin suunnitelmissa vain jokusen prosentin luokkaa.

Tuulivoiman velka on suuri…
Hiilivelka on toki oleellinen, mutta aivan muualla. Ympäristöjärjestöt ovat aina muistuttaneet siitä ydinvoiman suhteen.

Ydinvoiman rakentaminen tuottaa kasvihuonekaasuja paljon, siis jo ennen kuin se on tuottanut yhtään kilowattituntia sähköä. Mutta niin on myös ympäristöväen suosimilla energian tuotantotavoilla.

Ympäristöneuvos Esa Tommila kirjoitti Tekniikka&Talous-lehdessä 29.5., että Stanfordin yliopiston tutkimuksen mukaan tuulivoimalalta kuluu kaksi vuotta – Suomessa enemmän – tuottaa se energiamäärä, mitä voimalan rakentamiseen on kulunut.

Miten ympäristöjärjestöt, jotka siis haluavat välttää hiilivelkaa siksi, että päästöjä on vähennettävä nyt eikä tulevaisuudessa, voivat hyväksyä tuulivoimaloiden rakentamisen aiheuttaman hiilidioksidimäärän kasvun – sillä on toki selvää, että tuulivoimalat rakennetaan etupäässä fossiilisella energialla.

…mutta aurinkosähkön vielä suurempi
Aurinkosähkön hiilivelka on vielä suurempi. Aurinkopaneelilta kestää peräti viisi ja Alppien pohjoispuolella 6–7 vuotta, ennen kuin se on tuottanut saman määrän sähköä, mitä sen rakentaminen on vaatinut.

Stanfordin yliopiston mukaan maailman aurinkosähköjärjestelmä on vasta näinä päivinä tuottanut sen määrän energiaa, mitä järjestelmän rakentaminen on vaatinut. Kennojen rakentamiseen on kulunut jopa joitakin prosentteja koko maailman sähkönkulutuksesta – pääosin kiinalaista hiilisähköä.

En kuitenkaan ole tässä vastustamassa tai kannattamassa mitään – mieluummin kannatan Oulun Kärppiä kuin jotakin energiamyllyä.

Ongelma on nimittäin juuri siinä, että energian tuotantoon suhtaudutaan moraalisena kannatusasiana. Siitä seuraa, että tuotantomuotoja ei arvioida samalla viivalla: jos kannattaa jotakin, sen puutteet on helppo unohtaa.

Tämä on kuitenkin, valitettavasti, hyvillä aikomuksilla kivetty tie helvettiin. Sillä tiellä olemme ja siihen näyttää olevan varaa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 22.6.2015.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Oikealla asialla, Mönkkönen ja Kotiaho


Uutiset metsäteollisuuden miljardi-investoinneista ovat synnyttäneet huolen metsien monimuotoisuudesta. Viimeksi siitä kirjoittivat Jyväskylän yliopiston professorit Mikko Mönkkönen ja Janne Kotiaho (HS, 11.5.).

Huoli tunnetaan myös metsäsektorilla. Myös metsäkiistojen mahdollisuus on havaittu.

Professoreilla on esitys, miten ongelma tulisi ratkaista. Se ei ole kokonaan huono.

Nimenomaan professoreilta olisin silti odottanut analyysiä siitä, mitkä metsiensuojelun toimet ovat tehokkaimpia. Tällainen on kuitenkin suomalaisessa suojelupolitiikassa tabu. Luultavasti siksi, että jos asia selvitettäisiin, tulos ei puhuisikaan metsien tiukan suojelun puolesta.

Professorit esittävät, että Metso-ohjelmaa on laajennettava kattamaan kaikki elinympäristöt. Ehkä, mutta miten tämä auttaa nimenomaan metsien uhanalaisuutta? Eikö sille riitä turvata Metson rahoitus ‒ niin kuin metsäala on vaatinutkin ‒ ja jatkaa panostuksia luonnonhoitoon.

Nagoya on jo saavutettu
Professoreiden vaatimukselleen esittämä perustelu on tuttu. Heidän mukaansa ”Nagoyan sopimuksen mukainen tavoite” on 17 prosentin suojelupinta-ala.

Yhtä tuttu kuin outokin. Sopimus nimenomaan ei vaadi 17 prosentin tiukan suojelun osuutta miltään osin.
Niinkin voisi kysyä, että jos tavoitellaan monimuotoisuuden suojelua, miksi mitata suojelupinta-alaa? Miksi ei mitata monimuotoisuutta?

Ympäristölobbyn kannalta ”ikävä” vastaus voi olla, että mittari täyttyy pienemmälläkin pinta-alalla. Siitä on merkkejä: metsien uhanalaisuus kehittyy parempaan suuntaan aivan muun kuin suojelupinta-alan lisäämisen ansiosta. Suurin yksittäinen syy ovat päätehakkuun yhteydessä metsiin jätettävät säästöpuut.

Professorit esittävät Metsoon myös uusia keinoja, kuten metsien kasvattamista ”harventamattomana”. He siis haluavat suojella nuoria metsiä.

Vaatimus on omituinen: jos syytökset laajoista avohakkuista ovat tosia, nimenomaan nuoria metsiä meillä pitäisi olla yllin kyllin ilman suojeluakin. Jos ne taas suojeltaisiin, eikö se nimenomaan takaisi, että niiden ”nuoruus” katoaisi; nehän kasvaisivat vanhoiksi.

Pitäisikö suojelu siis purkaa siinä vaiheessa, kun suojelun peruste, metsien nuoruus, on kadonnut? Vai löytyisikö näille metsille siinä vaiheessa uusi suojeluperuste, vaikkapa vanhuus?

PEFCistä luonnonarvopankki
Professorit esittävät myös parempaa maankäytön suunnittelua. Kaavoitus johtaakin luonnon monimuotoisuuden kannalta epätarkoituksenmukaiseen, mutta metsätaloutta tehokkaasti rajoittavaan suojeluun.

Lisäksi professorit esittävät luonnonarvopankin perustamista. Sen kautta metsiään suojeleva metsänomistaja voisi saada korvauksia toiselta, tuottavaan metsätalouteen panostavalta metsänomistajalta.

Ehdotus on hyvä, mutta siihen ei kannattane sotkea viranomaisia. Siitä seuraisi vain outoja sääntöjä kilpailunrajoituksista, joista on kokemusta Metso-ohjelmassa.

Ehkä luonnonarvopankin voisi toteuttaa PEFC-metsäsertifioinnin kautta. Se kun perustuu alueelliseen sertifiointiin, mihin voisi hyvin rakentaa tällaisen kompensaatiojärjestelmän.

Tavallaanhan PEFCin alueellinen sertifiointi on olemassa juuri tällaista toimintaa varten.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.5.2015.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Mikä Virossa maksaa?


Suomen Nato-jäsenyydelle on keksitty uusi este. Kuuleman mukaan se edellyttäisi, että ottaisimme vastuullemme Viron puolustuksen, tai ainakin sen ilmapuolustuksen.

Kannanotto on historiallinen ja todistaa taas kerran suurta, suomalaista, synkkää sisäänpäinkääntyneisyyttä. Missä on tämän maan ja tämän kansan solidaarisuus, avoimuus ja naapurirakkaus.

Oikein hävettää.

Viroakin voi puolustaa
Ennen toista maailmansotaa tilanne oli toinen. Suomi haki ystäviä mistä vain sai, mutta ei saanut. Nyt tilanne on toinen: saisi, vaan ei halua.

Yritettiin niin sanottua pohjoismaista suuntausta. Ei tärpännyt.

Yritettiin reunavaltiopolitiikkaa. Ei tärpännyt, paitsi Viron suhteen. Harva muistaa, että meillä todellakin oli Talvisodan alla yhteinen puolustussuunnitelma Viron kanssa.

Suunnitelmaa ei koskaan otettu käyttöön. Lähinnä tämä johtui siitä, että Viro päättikin sopia asioista Neuvostoliiton kanssa.

On sanottu, että sopimus oli kuollut kirjain: kuka nyt Viroa pystyisi puolustamaan Neuvostoliiton panssarijoukkoja vastaan. Vuoden 1944 tapahtumat todistivat, että sopimuksia ei perustettu hiekalle: Neuvostoliitto ei koskaan kyennyt miehittämään Viroa Narvan kautta, vaan vasta kun se pääsi selustaan ja hyökkäsi etelästä.

Ovatko virolaiset apukoululaisia?
Nykytilanne on päinvastainen. Viro on päättänyt puolustautua, Suomi ihmettelee – ja hakee kaikin voimin syitä olla sitoutumatta mihinkään. Tällaisen politiikan ikävä seuraus saattaa olla, että jos me emme sitoudu, muutkaan eivät sitoudu, siis meidän suhteemme.

Ja kuitenkin, me emme ole koskaan selvinneet yksin, emme koskaan.

Mitä Viroon tulee, hämmentävin on tämä ylimielinen suhtautumien, että meidän pitäisi alkaa huolehtia Virosta. Ikään kuin virolaiset olisivat joitakin apukoululaisia.

Jos asia sanotaan ihan suoraan, niin totta kai Viron puolustusvoimat ovat heikoissa kantimissa. Mutta missä kantimissa ovat Suomen puolustusvoimat ja mikä on suunta: kumman resurssit kasvavat ja kumman vähenevät?

Mikä on tämä suunnaton ylimielisyys, jonka mukaan mikään ei voi muuttua siitä mitä se oli viisi vuotta sitten, vaikka jo senkin jälkeen kaikki on muuttunut toiseksi.

Otettaisiinko naapurit tosissaan?
Voisin ehdottaa: aletaan ottaa Viro – ja ylipäätään naapurit, siis kaikki naapurit – tosissaan. Jos teemme sen, me pelkästään emme ole resurssi Virolle, vaan myös Viro on resurssi meille. Sitä kutsutaan yhteistyöksi.

Jospa ajattelisimme, että myös me voisimme hyötyä. Jospa ajattelisimme, että yhdessä olemmekin vahvempia, emmekä aina vaan heikompia.

Tällainen ajattelu ei kuitenkaan liene mahdollista Suomessa. Eihän meillä ole koskaan kuviteltu liityttävän kansainvälisiin organisaatioihin tasavertaisena kumppanina, vaan vain saamamiehenä.

Sillä, ei muulla, saa meidän vaaleissamme ääniä.

Nyt toimii kylmäsavustus


Ostin Motonetista kylmäsavugeneraattorin ja savustuspurua. Generaattoreita oli useaa eri kokoa, tässä minun, mitoiltaan 15 senttiä kanttiinsa ja neljä senttiä korkeutta:


Puru taas on hienompaa kuin tavallisesti. Sitä voi tehdä itsekin ja myös maustaa.

Purua saa ainakin Motonetistä, kolmen kerran erä tuolla kapineella maksaa vajaa kymmenen euroa. Generaattorin mukana tulee kaupan päällisiksi ensimmäinen, yhteen kertaan riittävä pussi.

Ennen kuin alkaa itse värkätä purua, on hyvä huomata, että sen hienousaste on oleellinen asia: tulen tulee edetä generaattorin labyrintissä tasaisesti. Liian hienossa purussa tuli tukehtuu, karkeassa ei saa vauhtia.

Kylmäsavustus ei kypsennä
Sitten varoitus: itsekään en oikein käsittänyt, mutta kylmäsavustus ei kypsennä mitään. Se on maustamismenetelmä.

Savu todellakin on kylmää, se todellakaan ei lämmitä eikä siis kypsennä. Kylmäsavustettava ruoka on siis kypsennettävä etukäteen tai syötävä raakana. Raakana, kuten kylmäsavukala, joka normaalisti ensin suolataan, niin kuin nämä minun kirjolohenpalaseni:


Samalla tavalla voi valmistaa lihaakin, esimerkiksi porsaanfilettä, sopiviksi paloiksi leikattuna.

Luulisin, että lihan voi myös keittää kypsäksi ja sitten kylmäsavustaa. Ja myös juustoa voi kylmäsavustaa, sillä savu todellakin on kylmää eikä juusto sula.

Nuo minun kalapalani ovat ehkä hieman liian paksuja. Seuraavalla kerralla palat ovat ohuempia ja ehkä leveämpiä, koska siten savun maku pääsee kalan sisään paremmin. Pääsi se nytkin, mutta ei niin, että olisin ollut tyytyväinen. Joku valitti, että suolakalaa.

Savustamaan…
Homma alkaa siis savustettavan ruoan esivalmennuksella, olkoon se sitten suolausta tai kypsennystä. Varsinaisen savustamisen aluksi generaattori täytetään purulla. Tässä kuvassa täytetty generaattori on kokeilumielessä pallogrillin pohjalla:


Sinne se ei voi jäädä, koska se on ensin sytytettävä. Sytytys tapahtuu ihan tavallisella tuikkukynttilällä. Sille on generaattorissa oma paikkansa, joka näkyy alla olevasta kuvasta:


Kun puru on syttynyt, tuikku pitää ottaa pois. Valmistaja neuvoo ruuvaamaan tuikun kylkeen etukäteen ruuvin, millä tuikun saa helposti lokerosta ulos, mutta en kai minä tommoiseen ryhtynyt.

Voipi sanoa, että olisi kannattanut: kuumaa steariinia valuva tuikku on kyllä aika hankalasti ujutettavissa kolostaan ulos. Olisiko tässä valmistajalle kehittämisen paikka?

Nyt generaattori on sytytetty. Tämän jälkeen tuli etenee generaattorin labyrinttiä pitkin ja savuttaa. Finaaliin pääsy kestää 8–10 tuntia. Eli savustuksen voi jättää päälle yöksi, jos on varma, ettei mikään elukka hyökkää systeemin kimppuun.

Systeemi on tässä tapauksessa pallogrilli. Generaattori pannaan sen pohjalle ja siihen sitten ritilä normaalisti päälle. Minulla on tuossa epänormaali, mutta kohtuullisesti toimiva ritilä, koska hukkasin varsinaisen.

Se tietenkin löytyi nurtsilta heti, kun savustus oli päättynyt. Sillä olisin ehkä onnistunut paremmin, kun kansi olisi mennyt tiiviimmin kiinni.

Joka tapauksessa, generaattori siis grillin pohjalle (voi olla muunkinlainen grilli), ritilä paikalleen ja savustettava ruoka sen päälle ja lopuksi kansi.

Tässä kuvassa generaattori on asennettu savustamaan:


ja tässä se savustaa. Liekit saattavat loimottaa:


Savua taas ei tule paljonkaan ulos:


Lopuksi…

Se kannattaa ottaa huomioon, että tyyntä pitää olla, tai tuulensuojaa. Siksi pallogrilli on hyvä; sen kun voi siirtää sinne tuulensuojaan.

Toiseksi, ei saa olla kylmä. Valmistajan mukaan ulkoilman lämpötila pitää olla alle 20 astetta. Siinäkin mielessä yö sopii hyvin.

Ja aamulla sitten:


No joo, aika huono kuva, mutta eipä kukaan kukaan haukkunutkaan. Minä tykkäsin ja minusta savu myös maistui.

Entäpä sitten? Generaattori on täynnä tuhkaa, se pitää varistella pois.

Generaattori on terästä, niin ettei se noin vain ruostu, mutta se kannattaa tiskata ja kuivata kunnolla. Tiskialtaassa tiskaus ei oikein onnistu, koska generaattorista irronnut tuhkamuru jää vedenpinnalle leijumaan ja tarttuu aina vaan uudestaan generaattorin ritilöihin.

Eli suosittelen: tiskaa generaattori viimeisenä kaikista tiskeistä ja huuhtele se sitten kunnolla juoksevan veden alla tai järvessä.

Valmistajan mukaan hyvä pesuväline on vanha hammasharja. Siihen en ota kantaa.

Kaiken kaikkiaan siis mainio peli, ja aika hyvään 45 euron hintaan, siis tämä pienin malli. Isompiakin on, niitä voi hakea esimerkiksi sieltä Motonetin verkkosivulta hakusanalla kylmäsavugeneraattori.

Lopuksi kiitokset Helkamari ja Eero Knaapille.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Vihreä kaanon lisäsi hakkuupaineita


Kun Vasemmistoliitto päätti keväällä 2014 erota hallituksesta, vihreät uhkasivat tehdä saman. Oli lehmänkaupan paikka. Kokoomus myöntyi vihreiden vaatimukseen suojella valtionmaita 13 000 hehtaaria lisää.

Ehto ei kuulosta kummalliselta. Mutta kokonaisuus on toista: valtionmetsiä on vuosikymmenten kuluessa kupattu suojeluun pienissä erissä satoja tuhansia hehtaareja.

Vielä 1990-luvulla sitä saattoi pitää ekologisesti järkevänä, kun se kohdistui oikeasti vanhoihin metsiin. Sitä ennen kaikki suojeluohjelmat – kuten soiden, lintuvesien, harjujen, lehtojen ja rantojen suojeluohjelmat – oli aloitettu valtionmailla.

Tällä pelillä suojelunarvoiset valtionmaat ovat kuitenkin loppuneet jo aikaa sitten. Niinpä kuppaukselle on keksitty uusia perusteluita.

Nyt esimerkiksi vaaditaan suojeltavaksi metsiä, joista voisi suojeltuna joskus kehittyä arvokkaita. Tällä perusteella voi tietenkin suojella mitä vain.

Puhdas lehmänkauppa
Viime kevään päätös ei kuitenkaan edes yrittänyt perustua ekologiaan. Kyse oli puhtaasta lehmänkaupasta, missä kaksi puoluetta söi kaikki kauniit biotalouspuheensa.

Metsää vain otettiin pois talouskäytöstä, millaista hyvänsä metsää, koska se on luontoväen ainoa vuosien yli kantava tavoite.

Niin selvää peli oli, etteivät vihreät edes kehdanneet kehua saavutuksellaan esimerkiksi vaalikampanjassaan. Samaan aikaan ihmeteltiin, miten Metsähallituksen metsätaloudelta vaaditaan jatkuvasti lisää tuloutusta valtion budjettiin.

Luontoväki paasaa tuloutuksen lisäävän hakkuupainetta. Mutta saman teki myös lehmänkauppa.

Jos tämä 13 000 hehtaaria olisi myyty, siitä olisi saanut 50 miljoonaa euroa. Se kuitenkin siirrettiin suojeluun korvauksetta. Yleensä suojeluhehtaarit ovat täynnä myyntikelpoista tukkia.

Toisaalta Metsähallitus ei voi myydä puuta kuin luonnonvarasuunnitelmien puitteissa. Niiden tekemiseen luontoväkikin ottaa osaa, missä he kaikin keinoin yrittävät pienentää hakkuita.

Siksi päätettiin myös myydä maata. Sattumoisin päädyttiin samaan 13 000 hehtaariin. Näin siis Metsähallituksen hakkuumahdollisuuksista katosi vuoden aikana 26 000 hehtaaria.

Viimeinen ympäristöministeri
Toistaiseksi tämän maan poliittiseen kaanoniin on kuulunut, että jokaisen ympäristöministerin on saatava perustaa oma kansallispuistonsa. Tämän on kuitenkin loputtava joskus, sillä maata ei luoda lisää.

Jos linja jatkuu, uudet puistot voisi ehkä perustaa jo suojelluille maille. Niitä meillä onkin eniten Euroopassa, mutta tämä ei käy luontoväelle, koska se ei poista metsiä talouskäytöstä.

Toinen vaihtoehto on suojella yksityismaita, mutta se ei taida onnistua muuten kuin vapaaehtoisin keinoin. Kolmas vaihtoehto saattaa olla, että ei olisi enää ympäristöministeriötäkään.

Siitä on jo vauhkoiltu, että näin suojelumme taantuisi Venäjän tasolle.

Jostakin syystä kukaan ei kerro, mitä tasoa edustaa mainittu lehmänkauppa, miten sellaiset vaikuttavat politiikkaan ylipäätään eikä viimein edes sitä, miksi suojelumme ei voisi yhtä hyvin nousta vaikka nyt Itävallan tai suuren osan Saksan osavaltioista tasolle – ei niissäkään ole itsenäistä ympäristöministeriötä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 27.4.2015.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Kirottu palaute


”Kiitos palautteesta”, vastasi Kauppalehden toimittaja Antti Mustonen. Olin lähettänyt hänelle viestin, jossa ihmettelin hänen juttunsa otsikkoa ”Metsähallitus keskeytti ’sikailuhakkuut’”.

Kyse oli Keuruun tammikuisista hakkuista, joiden avulla paitsi Mustonen, myös vihreiden keskisuomalainen eduskuntavaaliehdokas Touko Aalto kokivat hankkia nostetta uralleen.

Aalto sentään istui tuleen omilla housuillaan, vaikka puhuikin hakkuista silkkaa roskaa. Kun taas Mustonen, jonka nimeä en aiemmin ollut huomannut, käytti siekailematta työantajansa brändiä omien ennakkoluulojensa viljelyyn.

Kiitollisen vastauksensa hän antoi, kun olin ihmetellyt, että mitä sikailua on siinä, jos Metsähallitus noudattaa kaikkia mahdollisia toisten laatimia sääntöjä ja hakkaa täysin luvallisesti aluetta, jonka luontoarvot on riippumattoman tahon puolesta asiallisesti hakkuisiin sopiviksi todettu.

Myöhemmät tapahtumat ovat osoittaneet arvioni oikeaksi. Mutta Mustosen tai Kauppalehden ei tietenkään tarvitse perua otsikoitaan.

Törmäsin melko pian Mustoseen toisen kerran, kun luin Marko Erolan Talvivaaran kaivoksen kohtaloista kirjoittamaa kirjaa Kirottu kaivos. Erola luettelee kirjassaan Mustosen lisäksi lukuisia toimittajia – kuten Tapio Mainio, Sampsa Oinaala ja Hannu Hyvönen – joiden työnantajat suostuvat vastaavalla tavalla tukemaan toimittajiensa kauas journalismin ulkopuolelle sijoittuvaa toimintaa.

Yllätyin siitä, miten samalla tavalla he kirjoittavat Talvivaarasta ja metsäalasta, ja siis samat ihmiset: vuodesta ja vuosikymmenestäkin toiseen he julkaisevat täsmälleen samoja juttuja täsmälleen samoin haastateltavin ja täsmälleen samoin, virheellisiksi todistetuin väittein, ja samoissa lehdissä.

He ovat saumattomassa yhteistyössä kaikkein vastenmielisimpiä menettelytapoja noudattavien kansalaisaktivistien kanssa – joille edes kuolleiden ihmisten muisto ei ole liian arvokas otettavaksi oman kampanjan käyttöön. Juuri he ovat saaneet median kirjoittamaan Talvivaarasta valtavana ympäristökatastrofina, mitä se ei ole, mutta minkä kirjoittamisesta heidät on palkittu journalistien toisilleen jakamilla palkinnoilla.

Kahdellakin, kuten Erolan suurimmaksi syylliseksi nimeämä Suomen Luonnon entinen, nykyinen free lance -toimittaja Juha Kauppinen. Palkintojen jakajat kehuivat häntä muun muassa siitä, että hän on vienyt jutuillaan muuta mediaa kuin litran mittaa, joskin he käyttivät positiivisia sanakäänteitä

Lisänä kompuksessa ovat muutamat tutkijat, joista siteeratuimpia ovat ne, jotka eivät ymmärrä jäteveden ja jätevedestä puhdistetun veden eroa, mutta jotka kuitenkin osaavat tulkita tietämättömyyttään oikealla tavalla.

Tällainen kirjoittelu tietenkin herättää ärtymystä ja se on tuotu myös toimitusten tietoon. Miksi toimitukset kuitenkin käyttäytyvät näin? Tietenkin siksi, että ne haluavat osoittaa olevansa riippumattomia.

Tämä on vain yksi niistä lukuisista journalismin rakenteista, jotka pelkällä olemassaolollaan tuottavat vääristynyttä julkisuutta: kun toimittaja tekee virheen eikä lehti tai toimittaja halua sitä myöntää, virheen tekijän asema itse asiassa vahvistuu, koska kaikki muutokset osoittaisivat, että toimitus taipuu ulkoisen painostuksen edessä ‒ mikä olisi journalistin synneistä suurin.

Syntyy jopa kannuste toistaa virhettä sen osoittamiseksi, että toimitus ei taivu.

Kauppinen kirjoitti Erolan kirjan johdosta vastineen Suomen Luonnon blogisivulle. Se toi mieleeni palautteen, jonka sain 2000-luvun alussa julkaistuani kirjan nimeltään Metsäsertifiointi ‒ ideaalista itsetarkoitukseksi.

Kauppinen valittaa, että jos Erolan kirja olisi journalismia, hänenkin näkökantojaan olisi pitänyt kuulla, olihan hänen nimensä mainittu kirjassa monta kertaa. Samaa valitettiin aikoinaan minulle.

Näille journalismikriitikoille ei siis riitä, että heidän itsensä mukaan vaivalla ja huolella kirjoitettuja tekstejä on siteerattu sanatarkasti ja muutenkin lukemattomia määriä. Ei, heille olisi pitänyt vielä antaa viimeinen sana niiden tulkitsemiseenkin.

Tällaiseen ei tietenkään ole mitään mieltä suostua, ainakaan journalismissa, monestakaan syystä.

Ensinnä, julkinen kirjoitus on tarkoitettu julkisuuteen kommentoitavaksi sellaisenaan. Jos on onnistunut kirjoittamaan niin, että sen käsittää väärin, se ei voi olla muun kuin kirjoittajan huonoutta, josta ainakin minä mieluummin vaikenisin kuin vaatisin itselleni etukäteisiä yksinoikeuksia tulkintaan.

Toiseksi, Kauppisen keinoin ei olisi mitenkään mahdollista kirjoittaa lähihistoriaa. Historiankirjoituksessa oleellista on kirjoittaa tapahtumahetkellä vallinneista käsityksistä eikä suinkaan siitä, miten ne nyt halutaan selittää parhain päin.

Kauppisen, samoin kuin muidenkin Erolaa arvostelleiden ihmisten tuntuu olevan mahdotonta tulla toimeen sen kanssa, että Erola tuo selvästi esiin Talvivaara-omistuksensa ja niihin liittyvät menetykset.

Kun Erola kertoo, ketkä hänen käsittääksensä ovat menetyksiin syyllisiä, Kauppinen riemuitsee, että Erola ei näe uhreja muualla kuin osakkeenomistajissa, vaikka kyse ei ole lainkaan siitä: hän vain kertoo, ketkä ovat syypäitä osakkeenomistajien menetyksiin.

Kauppinen närkästelee täysin toisarvoista asiaa: Erola kehtaa sanoa Suomen Luontoa järjestölehdeksi. Tämän kuulemma todistaa vääräksi lehden saama palkinto.

No, ehkä Suomen Luonto ei ole järjestölehti, mutta sitä kuitenkin julkaisee Suomen Luonnonsuojeluliitto ja se noudattaa tasan samaa tai jyrkempää ideologiaa kuin liitto. Esimerkkinä – siis esimerkkinä, ei todisteena ‒ toisin kuin liitolla, lehdellä ei ole tarvetta pysyä väleissä samoissa työryhmissä työskentelevien ministeriöiden ihmisten kanssa.

Tuskin luonnonsuojeluliitto voisi kieltäytyä kirjoittamasta sanaa ”Metsähallitus”. Mutta Suomen Luonto voi, koska ”mikään mitä Metsähallitus tekee, ei ole Metsähallituksen ansiota”.

Erola arvostelee Kauppista laatunormi-käsitteen väärästä käytöstä. Se tarkoittaa yksinkertaistettuna esimerkiksi päästöjen vuosikeskiarvoa.

Kauppinen todistelee laajasti ymmärtävänsä, mitä sana tarkoittaa, mutta ilmoittaa sitten asiallisesti ottaen käyttäneensä sitä väärin, eli siis verranneensa laatunormia hetkittäisiin päästöihin, "havainnollistaakseen" asiaa. Hän kuitenkin jättää kertomatta, mikä se laatunormi on, jolloin syntyy käsitys, että se koskee myös hetkittäisiä päästöjä.

Erola kertoo Kauppisen haastatelleen muuatta tutkijaa ikään kuin tutkijakollegana ja paljastaneensa vasta haastattelun loppuvaiheessa olevansa itse asiassa toimittaja. Tutkija on samaa mieltä Erolan kanssa.

Kauppinen arvostelee Erolaa kuulopuheista ja ihmettelee, miksi häntä itseään ei haastateltu, mikä siis ilmeisesti ei olisi ollut kuulopuhetta.

Tässä kohtaa epäilys Kauppisen suhteen on, että hän syyllistyi Journalistin ohjeissa määriteltyihin epäasiallisiin tiedon hankintamenetelmiin: toimittaja ei saisi esiintyä haastattelussa muuna kuin toimittajana. Kauppinen todistaa, että hänen hallussaan oleva haastattelunauha todistaa hänen olevan oikeassa.

Tutkija siis joko valehtelee tai ei ymmärrä puhuttua kieltä.

Kauppinen kiukuttelee, että Erola syyttää häntä syövällä pelottelusta. Kauppinen ei kuulemma käyttänyt kyseessä olevassa kohdassa sanaa syöpä kuin yhdessä kohtaa kappaleen lopussa.

Tämäkin on tyypillistä harhaanjohtamista: vaikka Kauppinen ei käytäkään sanaa syöpä, ennen kuin jutun lopussa, hän käyttää sanoja, jotka jokainen täysjärkinen yhdistää syöpään ja vain syöpään, kuten solumuutos, ja mainitsee vielä lopussa vielä varmuudeksi sanan syöpä.

Juuri tällaista on pelottelu: ei sanota suoraan, mutta luodaan pelko.

Onko media oppinut, kyseli tietokirjailija Juha Kuisma maaliskuussa, kun Talvivaaraan purkuputkiuutisia kirjoitettiin Erolan kirjan julkaisemisen jälkeen. Itsekin päätin paneutua asiaan.

Johtopäätökseni on sama kuin Kuisman: ei vähääkään. Näyttää todella siltä, että jos tiedotusvälineet tekevät virheitä, niiden on jatkettava samalla linjalla, koska muuten ne myöntäisivät virheensä.

Yksi Talvivaara ja sen sadat työpaikat, jotka todellakin voitaisiin pelastaa ympäristön siitä kärsimättä, on tämän rinnalla mitätön asia.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Metsäenergiamme jää jalkoihin


Kävin äskettäin Teknologian tutkimuskeskus VTT:n biotalouden tutkimuskeskus Bioruukin avajaisissa. Tukholmalaisen Chalmersin teknillisen korkeakoulun professori Tomas Kåberger kertoi tilaisuudessa, että jo muutaman vuoden päässä oleva energiamaailma on sellainen, että emme sitä tänä päivänä tunnistaisi.

Esimerkit vakuuttivat. Dubaissa, joka siis on öljyvaltio, oli päätetty rakentaa valtava aurinkovoimala. Kun havaittiin, että hanke tuli arvioituun nähden puolta halvemmaksi, se päätettiin kaksinkertaistaa.

Syy yllätykseen oli aurinkopaneelien hinnan romahdus, mikä taas johtuu niiden kysynnän läpimurrosta Kiinassa.

Kiina on onnistunut vähentämään fossiilienergian tuotantoa, mitä ei vielä pari vuotta sitten olisi uskonut kukaan. Vähennys on korvattu aurinkoenergialla, moninkertaisesti.

Paneelien hinnanlasku näkyy myös meillä, missä aurinkovoiman ennustetaan lisääntyvän rajusti. Mutta aurinkovoima ei ole ainoa uusiutuva, joka edistyy.

Ruotsalaisen Elforskin laskelmien mukaan tuulivoima alkaa olla edullisempaa kuin esimerkiksi ydinvoima. Saksassa taas energiakäänne etenee suunnitellusti.

Tukikiistely kyllä osataan
Tätä taustaa vasten Suomen energiaräpiköinti alkaa vaikuttaa surkealta. Ja aivan erityisen surkealta alkaa vaikuttaa kaikki se, mikä liittyy biotalouteen.

Eduskuntavaaliehdokkaiden biotalouspuheet keskittyvät melkein pelkästään puun polttoon. Tavoite on mahdollisimman kunnianhimoton: jalostusarvoltaan kaikkein vähäisin puutuote, joka kaiken lisäksi ei menesty hetkeäkään ilman valtion tukea.

Metsäsektorin tärkein osaamisalue puuenergiassa taas näyttäisi oleva valtion tuesta kiistely. Tilanne on ymmärrettävä, mutta sietämätön.

Puuenergiaa on käytettävä, jos haluamme täyttää Euroopan unionin energiatavoitteet. Ja kun se ei kannata, sitä on tuettava. Kummallista tässä on se, että metsäalalla on alettu pitää oikeutta energiatukeen lähes perustuslaillisena.

Kun jaossa on ilmaista rahaa, metsäenergiaketjun kehittämisestä ei ole kiinnostunut juuri kukaan. Silti ketjua voi tehostaa.

Minunkin tietokoneelleni tupsahtaa tuon tuosta tutkimustuloksia, jotka osoittavat tätä. Eikö valtion tukea pitäisi käyttää tähän?

Rahaton tuskin puutaan saa
Bioruukissa puuraaka-aineen saatavuutta pidettiin itsestään selvyytenä. Ja puutahan meillä on, mutta kun sillä ei vielä pitkälle potkita. Jotenkin se pitäisi myös saada sieltä metsästä pois.

Raaka-aineen hallinta on metsäalan vaietuimpia, mutta tärkeimpiä strategisia asioita. Metsäalallakin on joskus vaikea tajuta, että aina puuta ei saa edes rahalla, jos metsänomistaja tai teollisuus ei sitä halua myydä. Eikä omistaja taas aina edes tiedä olevansa omistaja.

Metsäenergian arvoketjulla rahaa ei edes ole. Kun muut uusiutuvat petraavat, metsäenergia jää tällä pelillä jalkoihin.

Tämä voi olla ongelma niille, jotka ovat investoineet arvoketjuun. Mutta onko se sitä muille?

Ehkä ei. Ehkä on vain hyvä, jos puusta saadaan tuotettua jotakin arvokkaampaa kuin vain liekkejä ja polttotuhkaa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 30.3.2015.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Sitä saa, mitä kysyy


Nato-keskustelua voi käydä monin tavoin. Tärkeintä on, että sitä käydään. Yksi tapa on Mikko Niskasaaren tapa.

Vapaa toimittaja Mikko Niskasaari on kuulemani mukaan muutamassakin keskustelussa Facebookissa ja muualla ilmoittanut, että Nato-jäsenyyyden kannattajat eivät ole onnistuneet, halunneet tai osanneet vastata hänen kirjoitukseensa. No, minä yritän.

Niskasaaren ilmoitukset ovat ymmärrettäviä. Jos kysymykset esittää siten kuin Niskasaari, niihin on tietenkin mahdoton vastata. Paljon järkevämpää olisi esittää kysymyksiä, joihin voi vastata.

Taidokkaana retorikkona Niskasaari tiivistää Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden kolmeen kysymykseen:

- Kuinka todennäköistä on, että Suomi joutuu sotilaalliseen konfliktiin ilman eurooppalaista suursotaa, tai sen välitöntä uhkaa?

- Jos syntyy eurooppalainen suursota tai sen välitön uhka, lisääkö vai heikentääkö Suomen Nato-jäsenyys maamme vaaraa joutua siihen mukaan?

- Jos Suomi Naton jäsenenä joutuu mukaan eurooppalaiseen suursotaan, millaista sotilaallista apua Nato pystyy antamaan Suomen alueen puolustamiseen?

Niskasaari siis luo meille teatterin, jossa on kaksi vaihtoehtoa: joko meille syntyy sotilaallinen konflikti ilman eurooppalaista suursotaa, tai sitten sen kanssa. Jälkimmäisessä tapauksessa konflikti syntyy jossain muualla Euroopassa niin, että me olemme sen kanssa ”vain” tekemisissä.

Koko ajatusrakennelma on kuitenkin mieletön: ei ole olemassa suomalaista konfliktia ilman että se olisi eurooppalainen, eikä ole olemassa eurooppalaista konfliktia ilman, että se olisi suomalainen.

Vai onko muka, eikö muka ole? Katsotaan mitä hyvänsä eurooppalaista konfliktia, ihan Kustaa II Adolfin ajoista lähtien, tai katsotaan lähintä, Ukrainaa.

Onko Venäjä osallinen? Kaksi mielipidettä.

Onko Nato osallinen? Kaksi mielipidettä.

Onko Euroopan unioni osallinen? Kaksi mielipidettä.

Onko Suomi osallinen? Ehkä vain Mikko Niskasaari osaa sen sanoa.

Oleellista on, että jos vastauksia on kaksi, olemme väistämättä osallisia jommassa kummassa tai molemmissa. Vai emmekö ole?

Emmekö ole mukana boikoteissa ja vastaboikoteissa? Ja silti lähelläkään rajojamme ei ole ammuttu.

Vaikka Niskasaari ei kirjoituksessaan vetoa historiaan, hänen tilannekuvansa ovat historiasta. Eivät siis nykyajasta.

Kremlin propaganda on koko bolševikkivallankumouksen jälkeisen ajan systemaattisesti luonut kuvaa, jonka mukaan Venäjällä ei ole syytä hyökätä minnekään ja jos se hyökkää, kyse on vain vastauksesta paikallisten ihmisten avunpyyntöön, toisinaan myös puolustautumisesta oletettua aggressiota vastaan.

Näin on ajateltu meillä viime 70 vuoden ajan ja jotkut ajattelevat vieläkin. Kreml on lavastanut kaikki rajakonfliktinsa 1910-luvun lopusta alkaen vastauksiksi avunpyyntöihin ja niin se haluaa meidän niistä ajattelevan nytkin. Aiemmin avunpyytäjät olivat bolševikkeja, nyttemmin etnisiä venäläisiä.

Viro, Latvia ja Liettua vuonna 1918, Ukraina vuosina 1918–19, Valko-Venäjä vuonna 1919, Hiva vuosina 1919–20, Azerbaidžan, Armenia, Buhara ja Puola vuonna 1920, Georgia ja Ulko-Mongolia vuonna 1921, Suomi ja Puola vuonna 1939, Viro, Latvia ja Liettua vuonna 1940, Unkari vuonna 1956, Tšekkoslovakia vuonna 1968, Afganistan vuonna 1979 ja viimein säännön vahvistava poikkeus Puola vuonna 1981. Siellähän Puolan kommunistit katsoivat paremmaksi hoitaa homman itse, koska vaihtoehtona oli – no niin, te tiedätte.

Bug-joella kesäkuussa 1941 hyökkäsi Saksa, mutta harvemmin muistetaan, miksi Saksa oli niin voittoisa sodan aluksi: koska Venäjä ei ollut ryhmittynyt puolustukseen, vaan hyökkäykseen. Saksa siis vain ehti ensin.

1980-luvun lopussa Kremlin käytössä olevan Venäjän voimat loppuivat, mutta sittemmin niitä on taas kerätty. Tuloksena ovat Georgia vuonna 2008 ja viimeksi Ukraina vuonna 2014. Oleellista on, että Kreml ei ole syyllinen koskaan.

Tällaisen naapurin kanssa me elämme. Jos joku on sitä mieltä, että ei ole olemassa sellaista uhkaa, mihin kannattaisi varautua, voisi ehkä lukea enemmän historiaa.

Siispä vastaus Niskasaaren ensimmäiseen kysymykseen, kuinka todennäköistä on, että Suomi joutuu sotilaalliseen konfliktiin ilman eurooppalaista suursotaa, tai sen välitöntä uhkaa, on yksinkertainen: todennäköisyys on nolla. Kaikki Suomen konfliktit ovat eurooppalaisia usealla eri tavalla.

Toinen kysymys kuuluu, että jos syntyy eurooppalainen suursota tai sen välitön uhka, lisääkö vai vähentääkö Suomen Nato-jäsenyys maamme vaaraa joutua siihen mukaan? Tähän tiivistyy oikeastaan koko Nato-jäsenyyden kannatuksen ydin.

Siis ”lisääkö vai heikentääkö… vaaraa joutua siihen mukaan”? Vastaus on tietenkin ilman muuta selvä: vähentää vaaraa joutua mukaan.

Nimenomaan tähän kysymykseen tiivistyy myös Nato jäsenyyden vastustajien haluttomuus ymmärtää, mitä jäsenyyden kannattajat haluavat: estää sodan. Meidän mielestämme Nato-jäsenyys on ilman muuta ja ensisijaisesti keino toimia siinä tilanteessa, missä konflikti kärjistyy, jotta sota voitaisiin välttää.

Tätä on ehkä vaikea ymmärtää, mutta oleellisempaa olisi kai kysyä, onko olemassa joku muu strategia, joka olisi tässä suhteessa parempi. Sellaista yrittivät muun muassa Baltian maat vuonna 1939. Ne uskoivat voivansa välttää sodan myöntyväisyydellä.

Niskasaaren kolmas kysymys sotilaallisesta avusta on edellisten rinnalla toisarvoinen. Onhan edellä mainittuihin kahteen kysymykseen vastattu, että tarkoitus ei ole sotia vaan välttää sota.

Mutta vaikka kysymys on edellisten rinnalla toisarvoinen, se on silti tärkeä. Siis se, että millaista sotilaallista apua Nato pystyy jäsen-Suomelle antamaan.

Vastaus on selvä: todennäköisesti ei kummoistakaan. Monenlaista tosin – siis tiedustelutietoa, tukea ilma- ja merivoimille, mahdollisesti sotatoimiakin, mutta ennen kaikkea pelotteen – mutta kyllähän on selvä, että olimme jäseniä tai emme, meillä ei kuitenkaan lopun päältä ole täällä muuta keinoa kuin puolustaa sananvapauttamme ihan vaan keskenämme, olimme Natossa tai emme.

Niskasaarikin tietää oikein hyvin: tämä koskee myös Niskasaaren sanavapautta, minkä puolesta esimerkiksi minä ilmoittaudun taistelemaan kaikin käytettävissä olevin keinoin, mieluiten kuitenkin Naton tuella.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Miksi luonnonsuojeluliitto puhuu roskaa?


Luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtaja Eero Yrjö-Koskinen kirjoitti Helsingin Sanomissa 9. helmikuuta biomassan energiakäytön ilmastovaikutuksista. Hän käytti perusteenaan Helenin (aikaisemmin Helsingin Energia) tekemää ympäristövaikutusten arviointia Helsingin energiantuotannon tulevaisuuden vaihtoehdoista.

Kirjoitus hämmästytti kovin.

Luonnonsuojeluliitto ja Yrjö-Koskinen väittävät kirjoituksessa Helenin ympäristöarvion todistavan muun muassa, että "kasvihuonekaasujen kokonaispäästöt kasvavat mitä enemmän biomassaa käytetään suhteessa kivihiileen".

Jos näin olisi, ilmastonmuutoksen torjunta olisi perin yksinkertaista: siirrytään vain kivihiilen käyttöön. Minun on vaikea uskoa, että edes luonnonsuojeluliitto olisi tätä mieltä.

Soitin Heleniin ja kysyin, onko heillä sama tulkinta. Ympäristöjohtaja Maiju Westergren vastasi, että ei ole, eikä hän ymmärrä, mihin liiton tulkinta perustuu.

Luonnonsuojeluliiton virhe on perinteinen
En ymmärrä minäkään. Arvioinnissa sanotaan yksiselitteisesti, että "tarkasteltavista polttoainesuhteista suurimpaan ilmastohyötyyn päästään vaihtoehdossa VE 1.2, jossa Vuosaaren C voimalaitoksen polttoaineena käytetään 100 % biomassaa".

C-voimala tarkoittaa tässä uutta voimalaa, joka käyttäisi polttoaineenaan pelkästään biomassaa, joka kaikissa arvioissa ja suunnitelmissa on puuta.

Luonnonsuojeluliitto on oikeassa, kun se sanoo, että jos biomassaa aletaan yhtäkkiä polttaa paljon, ilmakehän hiilimäärä lisääntyy väliaikaisesti, siis ennen kuin hiili ehtii sitoutua takaisin kasvaviin kasveihin. Tätä väliaikaista lisääntymistä kutsutaan hiilivelaksi ja se on periaatteessa kiistaton käsite.

Liiton virhe on perinteinen: mitä pienempiin osiin luonnon pilkkoo, sitä mielivaltaisempia asioita siitä voi osoittaa. Tässä kohtaa liitto pilkkoo luonnon yhden puun kokoisiin osiin.

Katsanto tekee mahdottomaksi ymmärtää, että biomassan käyttöä ei suinkaan ole tarkoitus laajentaa yhtäkkisesti eikä paljon, koska sitä on käytetty jo aiemminkin: suurin piirtein puolet maamme metsäteollisuuden käyttämästä puusta on aina päätynyt energiantuotantoon.

Näin Suomen kasvihuonepäästöjä on voitu 1950-luvun alusta lukien vähentää määrällä, joka vastaa 22-kertaisesti vuoden 2007 fossiilisten polttoaineiden ja turpeen päästöjä. Silti, samana aikana Suomen metsien runkopuun määrä on kasvanut määrällä, joka vastaa maan tieliikenteen hiilidioksidipäästöjä noin 45 vuoden ajalta.

Metsähiili lisääntyy jatkossakin
Todellisuudessa puun polton suunniteltu lisäys on vain kipenä entisestä. Lisäksi metsien hiilivarastoa on tarkoitus kasvattaa edelleen hakkaamalla puuta noin kymmenen miljoonaa kuutiota vuodessa vähemmän kuin kestävä hakkuutaso muuten edellyttää.

Näin linjaa Kansallinen metsästrategia 2025. Suomen puunkäyttö vähentää ilmakehän hiilimäärää tulevaisuudessakin kaiken aikaa.

Ja vielä, tuntien suomalaisen keskustelukulttuurin ja koska sitä tullaan kuitenkin kysymään, kerron heti: kyllä, lähetin tämän sisältöisen vastineen myös Helsingin Sanomiin. Lehti ei kuitenkaan julkaissut sitä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 16.3.2015.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Biotalouspuhe on täysin eksyksissä


Puurakentamisen sanotaan olevan osa biotaloutta ja sen sanotaan olevan tulevaisuuden ala. Tämä ei kuitenkaan käy kivirakentajille, jotka syyllistyivät äskeisessä kannanotossaan aitoon viherpesuun. Vuosikymmeniä käyty ympäristökeskustelu ei tunnu yltäneen betonialan tietoisuuteen.

Ala kummastelee puurakentamisen tukemista. Peruste ei ole, että heidän oma alansa olisi jossakin mielessä parempi, vaan se, että koko rakennusalan vaikutus kasvihuoneilmiön kiihtymiseen on mitätön.

Tällä tavalla ajatellen kenenkään ei tietenkään tarvitsisi tehdä ilmastonmuutoksen estämiseksi mitään, sillä jokaisen yksittäisen alan vaikutus kokonaisuuteen on tietenkin mitätön.

Jatkeeksi betonirakentajat vertaavat omaa vaikutustaan täysin mielivaltaisesti valitsemaansa toiseen alaan, jossa etu kuulemma menetetään – nimittäin asumiseen. Samalla logiikalla autonrakentaja voisi viis veisata ympäristövaikutuksistaan, kun kerran autolla ajon ympäristövaikutukset ovat niin suuret.

Betonillakin voisi olla osansa
Betonilla voisi kuitenkin olla osansa myös biotaloudessa. Jarrulla seisomiseltaan ala ei ole sitä vain havainnut.

Eikä biotalouspuhe kovin syvällistä ole muuallakaan. Esimerkiksi suurin piirtein jokainen kansanedustajaehdokas puoluekantaan katsomatta pitää biotaloutta yksinomaan puun polttona.

Silti kannattaisi olla kunnianhimoinen. Kannattaisi huomata, että vaikka ymmärtäisikin biotalouden vain uusiutuvien luonnonvarojen käytöksi, yksikään kasvi ei kasva ilman mineraaleja yhtään sen enempää kuin puutalo nousee ilman kiveä, lasia ja rautaa.

Biotaloudessakin on pakko käyttää uusiutumattomia luonnonvaroja. Siksi pitäisi puhua siitä, mitä niistä voi käyttää ja miten, jotta biotalouden periaatteita ei rikota.

Mitä siis ovat biotalouden periaatteet? Tästä ei juuri keskustella, koska se on ikävää, monimutkaista ja johtaa tulokseen, että maailman ‒ siis meidän jokaisen ‒ on muututtava.

Biotalous on kiertotaloutta
Kirjoitin tästä vastikään Maaseutu- ja erävihreiden Facebook-sivulle. Lyhyesti uusi toimintapa tarkoittaa tätä: biotalous on kiertotaloutta ja kiertotalous on biotaloutta.

Ratkaisevaa on, pääsemmekö eroon materiaaleista, jotka eivät kierrä, kuten fossiiliset polttoaineet, ja voimmeko korvata nämä kiertävillä materiaaleilla, kuten metallit, uusiutuvat raaka-aineet ja auringosta suoraan tai välikäsien kautta tuleva energia.

Kumpaan joukkoon betoni kuuluu? Se ei ratkea disinformaatiolla, vaan betonialan omalla toiminnalla.

Biotalous-kiertotalous on myös tehokkaita investointeja, mitkä tehdään palvelutuotannolla. Kun kaikki eivät osta parturintuolia vaan palvelun, se säästää valtavasti materiaaleja ja tulos on parempi.

Tällainen toiminta laajenee. Eivät toimistot enää hanki ja pese kynnysmattojaan itse, vaan sen tekee palveluyritys, paremmin ja valtavin säästöin materiaalisissa investoinneissa.

Vielä olemme sitä mieltä, että kaikilla on oltava auto, mutta viimeistään silloin kun auto ajaa itse, yhä harvempi ajaa omalla autolla töihin ‒ etenkin kun työpaikkakaan ei tulevaisuudessa enää välttämättä tarkoita mitään paikkaa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 16.2.2015.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Kuka yllättyy, kuka ei


”Miksi liito-orava yllättää aina”, kysyivät Tampereen yliopiston tutkijat tammikuun alun tiedotteessaan ja jatkoivat: ”Liito-oravia löytyy paikoista, joista niitä ei oleteta löytyvän tai ne eivät pysy siellä, missä niillä pitäisi olla hyvät elinolot”.

Tämä onkin pantu merkille.

Liito-oravan käyttäytymiseen on keksitty syitä. Ne eivät juuri eroa Tampereen tutkijoiden selityksistä.

Tällaista tutkimusta sanotaan usein nollatutkimukseksi ‒ siis että selvitetään asioita, jotka ”kaikki” jo tietävät. Syytös on kohtuuton ja useimmiten sahaa sitä oksaa, millä syyttäjä istuu.

Nimittäin, se että ”kaikki” tietävät, riittää vain ”meille”. Sen sijaan nyt, kun asia on tutkittu, sen pitäisi riittää muillekin.

Liito-oravia syntyy ja kuolee
Tampereen yliopiston tutkijat puhuvat ”ihmisen” halusta mahduttaa orava raameihin, joihin se ei mahdu. Metsätalousihmiset ovatkin ihmetelleet näitä tutkija- ja metsäaktivisti-ihmisten laatimia raameja.

Tampereen tutkijoilla on viisi syytä siihen, miksi liito-orava ei mahdu näihin raameihin. Ensimmäinen on itsestäänselvyys, jota ei kuitenkaan oteta vakavasti: liito-oravapopulaatio muuttuu ja liikkuu jatkuvasti. Liito-oravia syntyy ja kuolee, poikaset etsivät elinpiirinsä ja koiraat partioivat naaraiden ympärillä.

Niinpä osa elinpiireistä on tutkijoiden mukaan ”väliaikaisesti” tyhjiä. Mutta miten he voivat tietää, ettei tyhjyys ole lopullinen? Eikö elinpiiri ole paikka, jossa eletään, eikä paikka, jossa ei eletä?

Toiseksi, liito-orava sopeutuu, joskaan tutkijat eivät käytä tätä sanaa. Sen sijaan he sanovat, että liito-oravien liikkeet heijastelevat alueellisen metsäverkoston muutoksia. ”Metsissä tapahtuu hakkuita, liito-oraville sopiva metsä kehittyy ja liito-oravien käyttämiä metsäyhteyksiä katkeaa ja uusia yhteyksiä syntyy.”
Tätähän tässä on tolkutettu.

Tutkijoiden mukaan näitä muutoksia voitaisiin mallintaa, mutta sitä ei ole ”totuttu tekemään”. Ei ole, kun ei ole haluttu.

Oravarasismia
Tampereen tutkijoiden mukaan ”ihminen etsii ja odottaa löytävänsä liito-oravia tietynlaisista paikoista”. Siksi ”liito-oravia ei aina osata etsiä paikoista, joista niitä saattaa myöhemmin löytyä.”

Miksi niitä pitäisikään etsiä paikoista, joista niitä voisi löytyä ”myöhemmin”? En ymmärrä.
Monetkin ihmiset ovat tienneet jo kauan, että ”liito-oravien on… havaittu käyttävän myös kaupunkimaisia ympäristöjä”. Tutkijaihmisille tämä voi olla yllätys.

Tampereen tutkijat peräänkuuluttavatkin toimivampien suojelukäytäntöjen kehittämistä, ei niinkään reviirien yhä tarkempaa rajaamista. ”Jos liito-orava elää mieluiten juuri kaupunkien liepeillä olevissa kuusivaltaisissa sekametsissä, pitäisi suojelun tavoitteena olla tällaisten metsien lisääminen.”

Tässä voi olla järkeä. Ikävä vain, että kaikille se ei käy.

Tällainen nimittäin vähentäisi tarvetta vanhojen metsien suojelemiseksi. Siksi onkin jo vaadittu, että väärissä paikoissa viihtyviä liito-oravia ei pitäisi laskea.

Liito-orava tuskin välittää tällaisesta oravarasismista. Etenkin kuin näiden samojen vaatimusten peräkaneettina yleensä on, että myös alempiarvoisten liito-oravien reviirit pitää suojella.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.1.2015.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Mitä se yhteiskuntavastuu oikein on?


Helsingin Sanomat uusi joulukuussa kirjoituksensa Tapani Koivuniemen nimellä tunnetusta uskonlahkosta vuodelta 2011. Kirjoitus palautti mieleen tuolloiset mietteet: miksi niin moni tunnettu suomalainen yhtiö tai yhteisö onnistui ostamaan palveluita lahkon – tai johtajansa – omistamalta kustannusyhtiöltä, vaikka sen toiminnan on täytynyt näyttää erittäin epäilyttävältä alusta alkaen.

Päällisin puolin vastaus on tietenkin selvä: tarjous oli ennenkuulumattoman halpa. Se oli niin halpa, että sen on täytynyt soittaa hälytyskelloja niiden parissa, jotka yhtiöltä jotakin tilasivat. Mutta samalla tarjouksen halpuus oli myös sen epäilyttävin puoli.

Emme tietenkään tiedä, ketkä haistoivat palaneen käryä ja jättivät sopimuksen tekemättä. Paitsi että yhden voin tässä paljastaa: työpaikkani Suomen Metsäyhdistys. Siksi myös tiedän, mitä mahdolliset asiakkaat ovat eteensä tarjouksena saaneet.

Koivuniemen tarjous oli lähes puolet halvempi kuin normaalisti. Uskottavuutta saatiin hyvillä referensseillä.

Tunsin referensseiksi mainittujen firmojen viestintävastaavista osan, niin että tein soittokierroksen. Vastaukset olivat vältteleviä: työn laatua ei ainakaan arvosteltu, mutta kaikki kuitenkin selvästi tiesivät, että taustalla on jonkunlainen uskonnollinen yhteisö.

Loppujen lopuksi ratkaisu oli helppo. Uskontoja vastaan minulla ei sinällään ole mitään, mutta uskonnon ja liiketoiminnan yhdistämisestä en tiedä oikein yhtään hyvää esimerkkiä.

Uskovainen voi varmasti olla hyvä ja rehellinen yrittäjä, mutta se ei olekaan uskonnon ja liiketoiminnan yhdistämistä. Se on, kun liiketoiminta tuottaa rahaa uskonnollisen yhteisön käyttöön ja vielä saman yhteisön voimin.

Sekin olisi vielä saattanut mennä, mutta ei niin, että tarjous on puolta halvempi kuin oikeaa liiketoimintaa harjoittavilla, edullisimmillakin yhtiöillä. Arvelin, että emme voi ottaa tällaista riskiä.

Kun HS sitten paljasti Koivuniemen touhut, ihmettelin kovasti, että kuinka niinkin moni kunnianarvoisa yhteisö oli mennyt halpaan. Odotin, että kunnon journalistit olisivat kysyneet sitä näiltä yhtiöiltä ja yhteisöiltä.

Ja kysyiväthän he. Jutuiksi asti kyselyt eivät johtaneet. Kaikki kuulemma vetosivat kilpailutukseen; halvempi voitti.

Eivät nämä firmat siis olleetkaan menneet halpaan, vaan ihan suunnitelmallisesti olivat ottaneet halvimman tarjouksen. Halpuuteen vetoaminen on tietenkin luokatonta, ja ennen kaikkea sellaisilta tahoilta, jotka muuten paasaavat toiminnassaan kantavansa niin sanottua yhteiskuntavastuuta. Kai nyt voisi olettaa, että siihen kuuluu edes kunnollisen korvauksen maksaminen ihmisten tekemästä työstä.

Siihen voi tietenkin vedota, että kustannusyhtiö ei rikkonut lakia. Työsuojelutarkastuksessa selvisi, että työntekijät eivät olleet työ- vaan free lance -suhteessa yhtiöön.

Tässäkään ei ole mitään vikaa. Mutta siinä on, jos ihmiset pakotetaan näennäisyrittäjiksi, jotta heille voitaisiin maksaa nälkäpalkkaa.

Jotain tällaista saattoi epäillä ja syytä epäillä -havainnon kohdalla yhteiskuntavastuulla elämöivän yrityksen tulisi reagoida. Näin ei kuitenkaan monien kohdalla tapahtunut. Eihän asia kiinnostanut edes verohallintoa, Tullia, Kansaneläkelaitosta, ei edes Diakonissalaitosta.

Ja huonoa palkkaa, sitä todella maksettiin.

Talouselämä-lehti arvioi Kustannusosakeyhtiö Koivuniemen vuonna 2009 Suomen kahdeksanneksi kannattavimmaksi yritykseksi. Sen liikevaihto oli kolminkertaistunut muutamassa vuodessa.

Vuonna 2010 sen liikevaihto oli 4,4 miljoonaa euroa ja se teki voittoa yli kaksi miljoonaa euroa, eli peräti noin 50 prosenttia liikevaihdostaan. Vuonna 2008 liikevoittoprosentti oli huikeat 70.

Tämä on selvästikin kiskottu työntekijöiden selkänahasta. He ansaitsivat keskimäärin 2300 euroa kuussa vuonna 2010. Vastaavissa viestintäammattien palkkatöissä tienattiin tuolloin 2883–3592 euroa kuussa.

Lisäksi, päästäkseen vastaaviin tuloihin free lance -työntekijän pitäisi tienata 50 prosenttia enemmän, koska hän on vastuussa kaikista työnantajan sivukuluista, kuten työtiloista ja sosiaali- ja eläketurvasta.

Olin taannoin mainostoimistossa ympäristöviestinnän töissä, missä yhteydessä teimme paljon esimerkiksi yritysten ympäristöraportteja. Minun työhöni kuului muun ohella kertoa yritykselle ”ulkopuolisen mielipide” siitä, mitä raporteissa olisi viisasta sanoa ja jättää sanomatta.

Useinkin esitin monenlaisten, yhteiskuntavastuun kannalta merkittävien ja kiinnostavien asioiden raportointia. Joskus neuvoja seurattiin, joskus ei.

Kiintoisampaa on se, millä neuvojen seuraamista perusteltiin. En kuullut kuin yhden perustelun: onko mahdollista tai todennäköistä, että tämä asia joutuu tulevaisuudessa jotakin, esimerkiksi kansalaisjärjestöjen kautta julkisuuteen ja voimmeko me, jos raportoimme siitä nyt, joko saada etulyöntiaseman tai ehkäistä tulevaisuudessa aiheutuvia vahinkoja.

Asia sinänsä, siis sen tärkeys, ei yleensä merkinnyt mitään.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Metsien uhanalaisuus ei riipu metsätaloudesta


Ympäristöaktivistien ja -tutkijoiden lobby syyttää metsätaloutta jatkuvasti uhanalaisuuden lisäämisestä. Näin tekivät myös WWF:n Annukka Valkeapää ja Petteri Tolvanen Maaseudun Tulevaisuudessa marraskuun lopussa.

Heidän mukaansa uhanalaisuutta koskevat väitteet tulisi perustaa tutkimukseen. Kuitenkin juuri tutkimuksen perusteella WWF:n väitteiden perusteleminen käy kaiken aikaa vaikeammaksi.

Tähän asti uhanalaisuutta ei ole seurattu kovin tarkasti. Suomessa on tehty vasta kaksi keskenään vertailukelpoista uhanalaisarviointia, vuosilta 2000 ja 2010. Tilastotieteen peruskurssista tiedetään, että kahdesta tapauksesta ei voi päätellä kehityksen suuntaa.

Uhanalaisuus on hyvä esimerkki selittämään tätä tilastofaktaa: kahden mittaushetken perusteella tiedämme vain kaksi tasoa uhanalaisuudelle. Mittaushetkien välillä uhanalaisuuden taso on voinut olla mitä vain, joten niin voi myös olla uhanalaisuuden kehitys mittaushetkillä.

Niinpä vaihdetaan mittaria
Koko 2000-luvun ensi vuosikymmenen mantra oli, että uhanalaistilanne heikkenee. Silloin kaikki arvioivat uhanalaisuutta yhdellä mittarilla: uhanalaisten lajien osuudella tutkituista lajeista.

Mutta vuoden 2010 selvityksessä tämä osuus oli täsmälleen sama kuin kymmenen vuotta aiemmin. Jos uhanalaisuus siis kasvoi vuonna 2000, tilanteen oli täytynyt kääntyä parempaan. Näin kansainvälinen tavoite uhanalaisuuden kääntämiseksi laskuun ennen vuotta 2010 olisi toteutunut.

Tätä hyvää uutista ympäristölobby ei voinut sulattaa. Niinpä otettiin käyttöön uusi mittari. Nyt lasketaan, että on enemmän niitä lajeja, joiden uhanalaistilanne on heikentynyt, kuin niitä, joilla se on parantunut.

Ympäristöasioissa heikosti itsetuntoinen maa- ja metsätalousministeriökin hyväksyi tämän ainoaksi oikeaksi metsäluonnon monimuotoisuuden mittariksi Kansallisessa metsästrategiassa. Strategiassa kuitenkin – onneksi – määriteltiin myös tavoite tälle mittarille.

Järkeenkäypää tavoitetta luokkamuutoksille on vaikea perustella, mutta hyvä edes näin; ympäristölobby ei ole edes yrittänyt sellaista. Toivottavasti metsäministeriö ei nakkaa tätäkin mittaria kaatopaikalle heti, kun se näyttää positiivista.

Metsillä menee paremmin
Edellä puhuttiin siis Suomen luonnosta yleensä. Metsien uhanalaisilla menee paremmin. Tämä näkyy selvästi vuoden 2010 uhanalaiskartoituksesta.

Oikeastaan ei pitäisi puhua laisinkaan metsien, vaan lehtojen ja paahderinteiden uhanalaisista. Lehtoja ja paahderinteitä on Suomen talousmetsistä runsas viisi prosenttia, mutta niillä elää kokonaista 61 prosenttia metsien uhanalaisista lajeista.

Näistä lehtolajien uhanalaistuminen ei ole metsätalouden, vaan pellonraivauksen syytä. Kartoitus ei kuitenkaan tunnista elinkeinorajat ylittäviä uhanalaisuuden syitä.

Ja mitä paahderinteiden uhanalaisiin tulee, niiden kannalta parasta on maisemat avaava hakkuu, koska ne elävät valosta.
Jäljelle jäävistä merkittävä osa on uhanalaisia esimerkiksi metsästyksen, ympäristömyrkkyjen tai vain luontaisen harvinaisuuden takia. Metsätalouden taakka, tai sen lopettamisen tuoma apu, on siis lopulta hyvin pieni.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 29.12.2014.